Ajatuksen vapaus

Tutustuin vuodenvaihteen tienoissa kiehtovaan ihmiseen. Ehdimme tavata turvaetäisyyksiä noudattaen joitakin kertoja, ennen kuin epidemiatilanne äityi pahemmaksi. Ehkä meistä kehkeytyy jopa ystäviä.

Vaihdoimme aivoituksiamme kahta puolen pöytää, meilitse ja lyhytviestein. Antauduimme ajatustenvaihtoon. Minusta tuntui siltä, että se voisi johtaa jonnekin. Keskustelu kulki virittävänä, liikkeelle sysäävänä.

En muista, mikä oli se aihe, mikä kohta se oli, jossa keskustelu sakkasi. Nostovoima siipien alla hävisi ja ilma-aluksemme alkoi vajota.

Puhekumppanini virkkoi: ei suinkaan ole sanottua, että tärkeät asiat tulee jakaa toisille. Painavimmat ajatuksensa hän sanoi pitävänsä omana tietonaan.

Näkökohta oli minulle tuttu, olin vain jotenkin sen unohtanut. Jakaminen, äärimmäinen avoimuus ja psyyken kipukohtien tilittäminen ovat siinä määrin meidän aikamme tunnuksia, että pidättyvyyden ja puuttumattomuuden arvoa on päivä päivältä vaikeampi huomata.

Laozin sanat nousivat mieleen: ”Joka tietää, ei puhu. Joka puhuu, ei tiedä.”

Mitä ajattelin tänään, kun olin hiihtämässä, kun laitoin ruokaa, kun luin kirjaa ja kun katsoin sarjafilmiä. Ihan ehdottomasti se on kerrottava Facebookissa ja Instagramissa.

Mikä on mielipiteeni Suomen pääministeristä, herttuatar Meghanista, huoltosuhdekriisistä ja ilmastonmuutoksesta. Tottahan toki tuikkaan siitä twiitin eetteriin kaikumaan.

Mutta voin myös olla kommentoimatta. En sittenkään jaa sosiaalisessa mediassa näistä asioista sanaakaan, en pienintäkään kuvaa. Ja mitä tärkeämmistä asioista on kysymys, sitä enemmän haluan pitää ne itselläni. Minulla on sellainen ajatuksen vapaus.

Savanni-ihminen Pentti

Savanni-ihminen havahtui aamunkoitteessa. Hän avasi silmänsä muttei ollut vallan innostunut alkavasta päivästä, kaikesta siitä mitä se tulisi tarjoamaan. Hän oli ammatiltaan metsästäjä-keräilijä ja tiettävästi nimeltään Pentti, mutta tästä ei ole täyttä varmuutta.

Lämpötila aamunkoitteessa oli vielä siedettävä. Pentti tiesi kuitenkin, että auringon nousun myötä lukemat kohoaisivat ja iltapäivällä olisi suorastaan tukahduttavaa. Hän käänsi kylkeään ja alkoi vääntäytyä esiin hätäisesti kyhäämästään laavustaan. Hän ei juuri perustanut majoista, joita oli lähistöllä ja joissa muut asustivat, sillä niissä sosiaalinen kuormitus oli hänelle liian suuri. Hän oli introvertti ja erityisherkkä ja välttelevä kiintymystyypiltään. Hänen käyttäytymisessään oli monia neuroottisia piirteitä.

Penttiä kismitti. Hän olisi mielellään todennut, että häntä vitutti, mutta sellaista sanaa hän ei oman kielensä perusteella tuntenut. Hän pyöritteli mielessään ajatusta, harmistuksen yltyessä, että geneettisesti hän toki oli jo nykyihminen, mutta kestäisi vielä 12 000 vuotta, ennen kuin naisten jalkapallosta tulisi yleisölaji, Ariana Granden Instagram-seuraajien määrä ylittäisi 150 miljoonaa ja Greta Thunberg menisi ilmastolakkoon.

Koko inhimillistä kulttuuria ei ollut vielä keksitty. Ei ollut edes aloitettu. Pitäisi ensin ruveta viljelemään maata ja asettua aloilleen. Sen jälkeen oli paljon tehtävää.

Penttiä laiskotti. Häntä tympi ajatus siitä, että niukan paleodieettiä noudattavan aamiaisen jälkeen olisi lähdettävä metsästämään, parhaassa tapauksessa olisi juostava pari–kolmekymmentä kilometriä saaliin perässä.

Kaikkein mieluiten hän olisi kömpinyt takaisin makuulle. Naiset pyörivät hänen mielessään, ja varsinkin eräs nainen. Hän oli iskenyt silmänsä Ritvaan.

Vaan eipä ollut Pentillä mitään mahdollisuuksia. Ei ollut luvassa sulostuttajaa hänen laavuunsa. Tauno oli lauman johtaja, ainakin uskotteli sitä muille, ja hän oli ominut Ritvan itselleen. Miehet olivat kehitelleet pientä tappelunnujakkaakin, mutta pian Pentti oli tajunnut, ettei hän pärjäisi, ja hän oli vetäytynyt.

Pentti oli depiksessä. Hän ymmärsi, ettei kysymyksessä ollut tavanomainen aamupessimismi vaan nyt oli tosi kyseessä. Pari kuukautta oli mennyt jo samoissa tunnelmissa. Keskivaikea depressio makasi rinnan päällä ja elämänilo oli kadonnut. Uupunut ja jaksamaton olotila ei hellittänyt, ja itseluottamus oli tyystin poissa. Unet jäivät katkonaisiksi.

Pentti mietti vaihtoehtoja. Lääkitys, terapia, mindfulness, liikunta. Pari noista putosi heti pois. Mitä jäi jäljelle? Hyväksyvä tietoinen läsnäolo tai… ei helvetti! Näin tää vaan aina meni.

Pentti tiesi, että kun muu lauma olisi jalkeilla, hän päätyisi metsästysporukkaan mukaan. Vaihtoehtoja ei oikeasti ollut. Tänään juostaan, ai että tänään taas juostaan.

Pentti jäi kuuntelemaan heinäsirkkojen sirinää. Kauempaa kantautui kurjen törähdys. Majojen tienoilla näkyi jo liikehdintää.

”Himokas herra etsii nuorta miestä”

Miksi minä kirjoitan, taasko tämä kysymys. En tiedä, onko mitään tähdellisempää kuin kirjoittaminen. Tai voisinkin ilmaista sen näin: aina kun on kysymys tärkeistä asioista, silloin ryhdytään kirjoittamaan.

Minulle kirjoittaminen merkitsee inhimillisen kanssakäymisen erityistä ulottuvuutta. Mikään ei voi korvata sitä.

Katse, puhe, kosketus – kaikki niin vaikuttavia. Ja niin on myös kirjoittaminen.

Kai Ekholm ilmaisi HS:n tiistaisessa kolumnissaan huolen kirjallisen kulttuurin hupenemisesta. Mikael Jungner sitä vastoin esitti, että lukeminen on ihmiskunnan historiassa lyhyt välivaihe siirryttäessä kehittyneempien viestintävälineiden pariin.

Hän tarkoitti ehkä Netflixiä.

En jaksa huolestua, koska kirjoittaminen ei katoa minnekään. Suomalainen kirjallisuus on kärsinyt viime vuosina lukijakadosta, ja lehdistö koettaa löytää keinoja median mullistuksen tuomiin haasteisiin.

Kirjoittaminen muuttuu, ei katoa. Kirjallinen kulttuuri hakee uusia muotoja.

Hallwylska museet on vastikään digitoinut sata vuotta vanhoja Tukholman yleisten vessojen seinäkirjoituksia, joissa homomiehet hakevat yhteyttä toisiinsa. Tekstit ja kuvat eivät ole pelkästään kontakti-ilmoituksia, vaan niissä myös annetaan vinkkejä ja kuvaillaan kokemuksia, kuten herra joka kertoo miten ihanaa on ollut samanaikaisesti kahden isokyrpäisen hevoskaartilaisen kanssa. Myös Blanch’s Cafén kyypparit olivat suosittuja.

Tukholman vessakirjoitukset olivat oman aikansa Tinder ja Facebook ja Instagram.

Kirjoitan koska se on osa olemustani. Kirjoitan kaiken aikaa julkaistavaa ja yksityistä tekstiä. Jos elämässäni tapahtuu jotain merkittävää, koetan ilmaista kokemuksen kirjallisesti.

Ja voin kertoa, että aina kun olen rakastunut ja koettanut valloittaa ihastukseni, olen kastanut kynän musteeseen. Vessojen seinille en ole koskaan tuherrellut.