”Himokas herra etsii nuorta miestä”

Miksi minä kirjoitan, taasko tämä kysymys. En tiedä, onko mitään tähdellisempää kuin kirjoittaminen. Tai voisinkin ilmaista sen näin: aina kun on kysymys tärkeistä asioista, silloin ryhdytään kirjoittamaan.

Minulle kirjoittaminen merkitsee inhimillisen kanssakäymisen erityistä ulottuvuutta. Mikään ei voi korvata sitä.

Katse, puhe, kosketus – kaikki niin vaikuttavia. Ja niin on myös kirjoittaminen.

Kai Ekholm ilmaisi HS:n tiistaisessa kolumnissaan huolen kirjallisen kulttuurin hupenemisesta. Mikael Jungner sitä vastoin esitti, että lukeminen on ihmiskunnan historiassa lyhyt välivaihe siirryttäessä kehittyneempien viestintävälineiden pariin.

Hän tarkoitti ehkä Netflixiä.

En jaksa huolestua, koska kirjoittaminen ei katoa minnekään. Suomalainen kirjallisuus on kärsinyt viime vuosina lukijakadosta, ja lehdistö koettaa löytää keinoja median mullistuksen tuomiin haasteisiin.

Kirjoittaminen muuttuu, ei katoa. Kirjallinen kulttuuri hakee uusia muotoja.

Hallwylska museet on vastikään digitoinut sata vuotta vanhoja Tukholman yleisten vessojen seinäkirjoituksia, joissa homomiehet hakevat yhteyttä toisiinsa. Tekstit ja kuvat eivät ole pelkästään kontakti-ilmoituksia, vaan niissä myös annetaan vinkkejä ja kuvaillaan kokemuksia, kuten herra joka kertoo miten ihanaa on ollut samanaikaisesti kahden isokyrpäisen hevoskaartilaisen kanssa. Myös Blanch’s Cafén kyypparit olivat suosittuja.

Tukholman vessakirjoitukset olivat oman aikansa Tinder ja Facebook ja Instagram.

Kirjoitan koska se on osa olemustani. Kirjoitan kaiken aikaa julkaistavaa ja yksityistä tekstiä. Jos elämässäni tapahtuu jotain merkittävää, koetan ilmaista kokemuksen kirjallisesti.

Ja voin kertoa, että aina kun olen rakastunut ja koettanut valloittaa ihastukseni, olen kastanut kynän musteeseen. Vessojen seinille en ole koskaan tuherrellut.

Ecce homo!

Mielestäni yhteiskunnan henkisen tilan voi tyhjentävästi määritellä sen mukaan, miten kansalaiset suhtautuvat homoseksuaaleihin, eläimiin ja maahanmuuttajiin. Nämä ovat ne tekijät, joihin liittyvää arvoilmastoa olen seurannut herkeämättä aikojen muutoksessa.

Vuosikymmenten perspektiivissä suomalaiset ovat yleisesti ottaen muuttuneet suvaitsevammiksi, keskustelevammiksi ja avarakatseisemmiksi, mistä olen tavattoman iloinen. Olen ajatellut, että pohjoismainen hyvinvointivaltio lähestyy maksimaalista onnellisuutta, kun yhteiseen hyvään liittyy jokaisen yksilön hyvyys ja sydämellisyys.

Juuri nyt kumpikin näistä näyttää uhatulta. Lyhyessä perspektiivissä on noussut esiin huolestuttavia ilmiöitä.

En olisi voinut kuvitellakaan, että Pirkko Saision Homo!-näytelmää tarvittaisiin vielä vuonna 2011 asenneilmaston muokkaamiseen. Se on meille kipeästi tarpeen.

Kaikki kansalaiset eivät olekaan niin suvaitsevaisia kuin on näyttänyt. Käsittämätöntä homofobiaa pulpahtelee esiin niin perussuomalaisesta kuin kristillisdemokraattisesta arvomaailmasta. Onko jotenkin vaikea käsittää, miksi homoseksuaaleilla pitäisi olla samat kansalaisoikeudet kuin heteroilla?

Aktivistien ansiosta eläinten asema on parantunut. Turkistuotanto varmaankin loppuu kokonaan Suomesta. Ravintotuotantoon käytettävien eläinten olot paranevat sitä mukaa kuin aletaan suosia enemmän luomua. Koirankasvatuksessa dominanssiteoria on väistymässä, ja yhä useammat hakevat aidompaa vuorovaikutussuhdetta tähän ihmisen läheisimpään eläinkumppaniin.

En toivo, että kaikki maailman ihmiset ryhtyisivät kasvissyöjiksi. Sekä karppaajien että lenkkimakkarasta nauttivien kannattaisi kuitenkin muistaa vanha buddhalainen ohje. Jos aiot tappaa eläimen ravinnoksesi, katso sitä silmiin ja sano sille: ”Nyt minä syön sinut, mutta seuraavassa elämässä sinä ehkä syöt minut.”

Suomen pakolaispolitiikka ei liene suuri ylpeydenaihe. Olemme koettaneet puolittain kohteliaasti jarruttaa tulijoiden määrää, mutta viime aikoina on kuulunut kovempia äänenpainoja, joilla on vaadittu jyrkkiä toimia.

Uskon, että kaikesta huolimatta suomalaisten poliitikkojen ja virkamiesten parhaimmisto osaa ohjata pakolaisten asioita parempaan, ihmisarvoisempaan suuntaan. Mutta yksittäisten kansalaisten asenteissa ja toiminnassa on korjaamisen varaa. Suomalaiset ovat rasisteja, mikä on noloa sanoa ääneen.

En kehota kuvittelemaan, miltä tuntuisi tulla maahanmuuttajana Suomeen, kohdata kielitaidottomana viranomaiset, elää vastaanottokeskuksessa, odottaa oleskelulupaa, tehdä paskaduuneja tai jopa kerjätä kadunkulmassa. Ei tämä ole kuvittelemisen asia vaan täyttä todellisuutta.

Minä sanon: ”Ecce homo! Katso ihmistä!” Sinä olet se maahanmuuttaja, joka kohtaa töykeyden ja nöyryytykset. Sinä olet se kerjäläinen, joka polvillaan, likaisiin vaatteisiin pukeutuneena helistää mukiaan kadunkulmassa.

Vai kuvittelitko olevasi jotain enemmän?