”Me nimitämme itseämme vapaussotureiksi, mutta lahtareita me olemme, niin kuin punaiset meitä pilkkaavat.” Näin sanoo romaanin Samuli Kytömaa, ilmajokelainen ison talon poika ja körtti, joka asevelvollisena ei alun perinkään ole tappamisesta kiinnostunut ja joka hyödyttömästi menettää henkensä oman upseerin ampumana kesken hyökkäyksen.
Romaanin iso kaari on entuudestaan tuttu monesta sisällissotaa käsittelevästä teoksesta. Valkoinen aalto pyyhkii lännestä itään yli punaisen Suomen ja aiheuttaa mittaamattomasti kärsimystä.
Mutta näkökulma on nyt valkoisella puolella, mikä antaa historialliseen kerrontaan erityisen inhimillisen ulottuvuuden. Eri henkilöiden vaiheissa tulee nähtäväksi, miten sota muuttaa jokaisen persoonallisuutta. Myös voittajat kärsivät, myös heidän sielunsa repeytyy riekaleiksi.
Anneli Kanto on tehnyt romaaniin perusteellisen taustatyön, mutta hänen erityinen kertojantaitonsa on siinä, miten hän saa historialliset tapahtumat elävöitettyä. Lahtarit tempaisee mukaansa, kertoo sodan vaiheet talvesta kevääseen ja tuo henkilöt vuoron perään etualalle siten, että kollektiivinen näyttäytyy yksilöllisen kautta.
Sodan vaikutus kärjistyy toistuvasti tolkuttomaan raakuuteen, jopa koulupoikien tai haavoittuneiden lahtaamiseen. Kenestä tahansa voi paljastua kyky äärimmäisiin pahuuden tekoihin.
Kanto kuvittaa historiallisten episodien merkityksen yksilöiden elämänkulussa. Säveltäjä Toivo Kuulan absurdi kohtalo Viipurissa jääkärien murhaamana saa osallisen silminnäkijän tulkinnan. Hauholla tapahtuneen naiskaartilaisten joukkoraiskauksen ja teloituksen logiikka paljastuu käskyn antaneen upseerin ajatusten kautta. Tapauksesta Kanto on kertonut laveammin tämän romaanin sisarteoksessa Veriruusut (2008).
Jääkäriksi lähtevän lakitieteen ylioppilaan Elias Ylivallin tarina sitoo romaanin moninaiset tapahtumat. Ensiksi isänmaan vapauttamisen ihanteellinen tehtävä näyttää pyhittävän kyseenalaiset teot, joihin hän lankeaa, mutta lopulta hän päätyy moraaliseen ja sielulliseen umpikujaan.