Olen syntynyt mieheksi ja kasvanut heteroksi. En ole valinnut niitä enkä arvota maailmaa niiden kautta.
Vuonna 1993 olin yliopistolla assistenttina. Kuvittelin, että kriittinen keskustelu on olennainen osa humanistista tutkimusta. Olin väärässä.
Erehdyin parissa lehtikirjoituksessa tarkastelemaan kriittisesti feministisiä aatteita. Akateeminen urani päättyi siihen. Kotimaisen kirjallisuuden professori Auli Viikari kertoi joutuneensa painostuksen kohteeksi. Hän sanoi, että hänelle soitetaan ja kysytään, kuka oikein on tämä mies sinun laitoksellasi.
Viikari poltti päreensä minun kanssani. Ollessani hänen työhuoneessaan puhuteltavana pöydällä lojui teos Model Houses For Model Families. Se oli Kirsi Saarikankaan väitöskirja suomalaisista tyyppitaloista sodanjälkeisenä aikana. Kari Hotakainen ei ollut vielä julkaissut Juoksuhaudantietä ja määritellyt rintamamiestalon merkitystä kansallisessa kollektiivisessa tajunnassa.
Närkästyneenä Viikari sanoi minulle Saarikankaan kirjaa osoittaen: ”Ota siitä. Sehän sopisi sinulle.”
Käsitin sen solvaukseksi. Olin muka niin patriarkaalinen, perhekeskeinen hetero, että minun olisi pitänyt asua tyyppitalossa.
En ole koskaan tavoitellut rintamamiestaloa, se ei ole ollut minun unelmani. On kuitenkin muuan rakennetun ympäristön tila, jota kohti olen kurkottanut ja joka on jäänyt minulta saavuttamatta: autotalli.
Helsingissä asuessani minulla oli kerran puolisen vuotta hallinnassani taloyhtiön pieni autotalli, jonka sain useiden vuosien jonotuksen jälkeen. Samanaikaisesti kuitenkin päädyin avioeroon enkä kyennyt hyödyntämään tallia tai nauttimaan siitä.
Lausuin katkerat hyvästit elämäni ainoalle omalle autotallille.
Autotalli on miehisyyden viimeinen tyyssija. Kadehdin niitä ystäviäni, jotka sellaisen omistavat. Kurkistelen oviaukosta sisään, kyselen mitä he siellä yleensä tekevät.
Siellä on tarkoituksenmukaiset tilat säilyttää työkaluja, maalipurkkeja, tärpättiä, vanhoja sanomalehtiä, makuloinnilta pelastettuja tekijänkappaleita. Seinustalta paikkansa on löytänyt ruuvipenkki, nurkassa jököttää rautakanki, hyllyllä lepää moottorisaha.
Tallista uhkuu öljyinen, hieman tunkkainen tuoksu. Siellä voi tehdä mitä tahansa: venttiiliremonttia, nikkaroida, petsata, huoltaa polkupyörä.
Olen tuntenut miehiä, jotka ovat käyttäneet autotallia juopotteluun, kun eivät ole kestäneet pahaa silmää kotona. Arvatenkin tallissa on harjoitettu myös muita syntejä, mutta olisi karkea erehdys kuvitella, että yleisenä pyrkimyksenä olisi turmelus, lankeemus ja salailu.
Autotallin filosofia on henkevä ja korkeasti moraalinen.
Naisella olkoon oma huone, itsenäisyys ja riippumattomuus. Minä olen sitä edelleen tinkimättömästi vaatimassa. Ja miehellä pitää olla oma autotalli.
Tallin sisällä on sellainen esineistö ja sellaiset toiminnot, joita nainen ei pysty käsittämään ja joita hän ei edes halua nähdä. Autotallin sisäistä maailmaa ei ole hänelle olemassa.
Nykyaikana miehisyyden tila on kaventunut. Sen toteamiseen ei tarvitse muuta kuin verrata isien sukupolvea omaan sukupolveeni. Siksi jokainen mies tarvitsee autotallin, paikan jonne nainen ei tule. Sinne mies voi kadota, siellä hän voi olla häiritsemättä ja tehdä mitä huvittaa.
Ihmettelen, miten olenkin varttunut tähän ikään ilman autotallia. Miksi olen ollut niin saamaton? Kun seuraavan kerran asunnonvaihto tulee ajankohtaiseksi, tärkein kriteeri minulle on, että saan autotallin. Sen lupaan itselleni.