Ennen oli olemassa sellainen kirjallisuuskäsitys, että runo tai novelli sisältää parhaat sanat parhaassa järjestyksessä. Mitään ei voi lisätä, mitään ei voi ottaa pois. Minäkin ajattelin hyvin pitkälti samoin.
Olen viime aikoina kuunnellut paljon lattarimusiikkia. En osaa espanjaa, mutta vähitellen olen oppinut ymmärtämään jonkin ilmauksen sieltä täältä.
Sanakirjasta katsomatta tiedän mitä tarkoittavat: Canción para ti, Sin salsa no hay paraíso tai Confesiones del corazón. Jos aikaa olisi tarpeeksi, ehkä oppisin espanjan luonnonmenetelmällä.
Olimme rakkaani kanssa kerran Lissabonissa, ja päädyimme illalla ravintolaan kuulemaan fadoa. Portugalin kieli poikkeaa niin paljon jopa sukukielistään, että se kuulostaa aivan käsittämättömältä.
Nuorehko, alle kolmikymppinen mies aloitti fadon, pakahduttavan tunteellisen laulun, jonka sanoista en tiennyt mitään mutta jonka ymmärsin heti. Minulla nousi pala kurkkuun ja kyyneleet kihosivat silmiin.
Nuori mies kertoi fadossaan siitä, miksi hän oli päätynyt narkkariksi, miten hän koetti ahdingossaan elää eteenpäin ja miten hänellä ei oikeastaan ollut mitään muuta kuin laulunsa. Hänen kurjuutensa oli hänen rikkautensa. Olen aivan varma, että laulu kertoi tästä.
Ajattelen nykyään taiteellisista teksteistä niin, että sanoilla ei ole kovin paljon merkitystä. Tärkeää on se, mitä sanat välittävät. Jokainen sana on mahdollista vaihtaa, jos halutaan. Mutta se mitä sanat kantavat, menee suoraan sydämestä sydämeen.