Etuikkuna

Iloitsen aina kun voin jakaa jotain lasten kanssa. Neljätoistavuotiaan tyttäreni keralla olemme löytäneet uuden harrastuksen: katsomme vanhoja Hollywood-klassikkoja. Tuntoani hivelee miellyttävästi, kun hän sanoo minulle, että osaan valita hyviä elokuvia.

Aamiainen Tiffanylla kosketti herkästi, ja meistä tuli välittömästi Audrey Hepburn -faneja. Minä jo ehkä olinkin. Viikonvaihteessa oli vuorossa Alfred Hitchcockin Takaikkuna. Tirkistely ja yksityisyys loivat elokuvaan kiehtovan jännitteen, eikä vähiten siksi, että nuo teemat ovat läsnä nykyajassa ehkä vielä vahvemmin kuin filmin ilmestymisen 1950-luvulla.

Olen hiukan yli puoli vuotta sitten muuttanut asuntoon, jossa minulla välillä tulee samanlainen tunne kuin James Stewartin esittämällä valokuvaajalla elokuvassa. Katseeni liimautuu siihen, mitä näen kotini etuikkunasta.

Asunto sijaitsee Porvoon vanhassakaupungissa aivan joen rannassa ja 1300-luvulta periytyvän sillan kupeessa. Näen joka päivä, miten turistien kulkue ylittää sillan pittoreskiin pikkukaupunkiimme, joka on säilyttänyt keskiaikaisen asemakaavansa.

Ensimmäiset turistibussit saapuvat joen toiselle puolelle jo kahdeksalta aamulla. Varsinkin kesäkuukausina turistien virta on ollut vuolas ja katkeamaton.

Minulla on vastustamaton halu hankkia järjestelmäkamera ja teleobjektiivi, joilla tallentaisin sitä mitä näen joka päivä. En toki tee siten, sillä kunnioitan ihmisten yksityisyyttä.

Näin talvisaikaan tulijat ovat enimmäkseen kiinalaisia ja venäläisiä. Kevään myötä mukaan liittyvät joukoittain espanjalaiset, italialaiset, saksalaiset, amerikkalaiset jne. turistit.

Kun väki purkautuu busseista, tapahtuu jotain toistuvaa. Ensiksi tulijat levittäytyvät vastarannalle ja kuvaavat kamerallaan 1700-luvun porvaristaloja. Asun yhdessä niistä.

Sen jälkeen kulkue jatkaa sillalle, ja vuorossa ovat ensimmäiset poseeraukset ja selfiet. Taustalle halutaan joko vehreä Maarin ja Linnamäen alue tai sitten Porvoon tavaramerkiksi vakiintuneet ranta-aitat.

Sitten saavutaan joen ylitse ja alkaa kiihkeä, herkeämätön tallentaminen. Ravistuneet ikkunanpokat, notkolla retkottavat portit, sepän takomat saranat, Tuomiokirkon valkoinen pääty – kaikki täytyy huolellisesti tallentaa.

Ja sitten loputtomasti asentoja ja ilmeitä. Kiinalainen perheenpää säätää kamerassa kaikki asetukset kohdilleen, näyttää vaimolleen mitä pitää painaa ja asettuu hieman jäykästi seisomaan kaiteen viereen. Nuorehkot naiset, joiden kansallisuudesta en saa selvää, löytävät Ralinginkujan ja sen mahdollisuudet Instagramissa. He poseeraavat veikeästi kapeassa ja jyrkässä välikössä.

Kun katselen etuikkunani takaa valokuvaavia turisteja, minulle tulee tunne, että näen valtavan rikkaan ja moninaisen kirjon ihmiselämää. Jokainen poseeraus ja selfie tuntuu ilmentävän jotain olennaista näiden ihmisten persoonallisuudesta.

Vakuutan teille, että en aio hankkia kameraa ja teleobjektiivia. Tulkaa vain rauhassa sillan ylitse. Voitte luottaa, etten rupea tallentamaan tätä kiehtovaa inhimillistä näytelmää.

 

Yksin elokuvissa

Kotikaupunkini Porvoon ainoassa kinossa käydessäni mietin joka kerta, miten ihmeessä elokuvien näyttäminen voi olla kannattavaa liiketoimintaa. Viime maanantaina olin peräti esityksen ainut katsoja.

Sain siis yksityisnäytännön. Kuinka ylellistä.

Riisuin kengät ja nostin jalat edellisen rivin selkänojalle. Rapistelin karamellipussia mielin määrin. Ja kun elokuvan tanssikohtauksessa tuli Bo Kaspers orkesterin Du och jag, lauloin mukana täysin palkein.

Olen elokuvankatsojana naiivi: haluan yleensä eläytyä johonkuhun tarinan henkilöistä. Jos eläytyminen ei onnistu, en yleensä tykästy näkemääni.

American Beauty -elokuvaa katsoessani putosin suoraan Kevin Spaceyn esittämän Lester Burnhamin rooliin. Elokuvan ilmestyessä olin juuri täyttänyt 40, ja kokemukseni keski-ikäisyyden kohtaamisesta oli samalla tavalla sarkastinen.

The Wrestler -elokuvan painijaksi sujahdin helposti. Avioeron jälkeisessä etä-isyydessä kohtasin alituisesti riittämättömyyteni ja tunsin olevani Mickey Rourken tavoin jykevä kasa piinattua lihaa.

About Schmidt -elokuvan avauskohtauksessa Jack Nicholson esittää miestä, joka on viimeistä päivää töissä ennen eläkkeelle jäämistä. Hän odottaa säntillisesti, kunnes kello tulee tasan viisi, kerää tavaransa ja lähtee. Tajusin, että oravanpyörässä minusta olisi tullut aivan samanlainen.

Huh, se oli lähellä. Onneksi ehdin pelastautua.

Ensi näkemällä Lost in Translation kietoi eläytymisen satumaailmaan. Oli mukava ajatella olevansa keski-ikäinen mies, joka saa jutella ja viettää aikaa nuoren nätin naisen kanssa. Mutta toisella katsomalla Bill Murrayn alkoholistin ja supliikkimiehen ärsyttävä habitus alkoi tulla roolihahmosta lävitse, enkä enää kyennytkään olemaan Bob Harris.

Jostain syystä kotimaisiin elokuviin minun on ollut vaikeampi eläytyä. Mahtavatko niiden henkilöhahmot olla liian lähellä vai ovatko ne vain minulle epäuskottavia.

Maanantaisessa yksityisnäytännössäni meni Kuudes kerta. Lähdin katsomaan elokuvaa sillä mielellä, että saisin käsityksen nykyisestä seurustelukulttuurista, jota en lainkaan tunne.

Mutta eläytyminen oli täysin mahdotonta. En löytänyt elokuvasta ainuttakaan henkilöä, jonka temperamentin olisin tunnistanut itsessäni.

Viime vuonna ilmestyi kotimainen elokuva, joka oli minulle ilahduttava, sykähdyttävä poikkeus. Hymyilevä mies -elokuvan ujonpuoleinen Olli Mäki oli sellainen nuorimies, jonka tunnistin etäisistä muistikuvista. Jarkko Lahden esittämään roolihahmoon eläytyessäni sain tehdä matkan nuoruuteen ja niihin tuoreisiin tunnelmiin, kun ei ollut elämässään vielä kovin monta kertaa rakastunut.