Kuka uskaltaa katsoa pimeään

”Ei paha ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista”, kirjoitti Eino Leino kaksikymmenvuotiaana. En varmaan ole ainut, jonka herkkiä sydänkieliä nämä säkeet ovat koskettaneet, varmaankin juuri silloin kun itsesoimaus on kirvellyt tuntoa.

Mutta psykologisesti väite on kestämätön. Lähes päivittäin tiedotusvälineissä kohtaamme sellaista inhimillistä pahuutta, jota ei voi mitenkään palauttaa luonteen heikkouteen: kouluampujia, perheen surmaajia, ”erityistä raakuutta” osoittaneita yksilöitä.

Olen päätynyt jokseenkin vastakkaiseen käsitykseen. Pahuus näyttää olevan ihmisyyden ytimessä, ja sieltä se nousee esiin heti kun tarkkaavaisuus ja eettinen läsnäolo hiukankin herpaantuvat.

Ehkä pahuudeksi nimittämämme käyttäytymismallit on koodattu ihmisen perimään, sillä olemassaolon kamppailussa ne antavat etua. Koska kysymys on syvimmistä vieteistä, järjestäytynyt yhteiskunta ei pysty niitä täysin hillitsemään.

Ihailen hollantilaisen dokumenttiohjaajan Coco Schrijberin rohkeutta. Vuonna 2001 ilmestyi hänen Vietnamin amerikkalaisista veteraaneista kertova elokuvansa First Kill, jonka esittämä kuva sodan psykologiasta on häkellyttävän tosi ja ennennäkemätön. Schrijber uskaltaa kysyä vaikeimmatkin kysymykset.

Jotkut veteraaneista kaipaavat takaisin sotaan ja sanovat, että lähtisivät sinne koska tahansa uudestaan. Sodan kiihko on jäänyt heillä veriin. ”Tappaminen on parempaa kuin seksi”, eräs heistä sanoo.

Elokuvan teemat kokoaa ja lausuu ääneen Michael Herr, entinen Vietnamin-kirjeenvaihtaja, joka tunnetaan sotamuistelmastaan Dispatches. Hän on myös elokuvien Full Metal Jacket ja Apocalypse Now käsikirjoittaja.

Hän kuvailee, että sodan ylittämätön tunnekokemus ei ole päästänyt häntä otteestaan ja hän on henkisesti jäänyt kiinni Vietnamiin. Sota on kiehtova, hän sanoo, muutenhan nuoret miehet sukupolvi toisensa perään eivät lähtisi sinne niin innoissaan.

Kokemansa perusteella Herr arvioi, että kuka tahansa meistä saattaisi tehdä saman kuin raaimmat sotilaat. Niin oudolta kuin se kuulostaakin, he ovat tavoittaneet sotiessaan kauneutta, merkitsevyyden kokemuksia ja mielihyvää.

Ihmiset, jotka pystyvät selkeästi erottamaan hyvän ja pahan, pitävät yllä psykologista suojausta, Herr määrittelee. Mutta se, joka kohtaa todellisuuden ympärillään, voi vain olla hämmentynyt, pohjattoman hämmentynyt.

Laulujen lunnaat

Onko sinulla paikkoja, joihin liittyy vahvoja muistumia jostakusta läheisestä? Nousevatko kuvat sieluusi vastustamattomasti, ilman tietoista muistelua aina kun kuljet siellä?

Minulla on Helsingissä katuja, kulmia ja kahviloita, joissa mieleen vyöryy muuan kadotettu ystävä, ja välittömästi minut valtaa ravistava, pitkä ikävä. Kaivattuni on ”kultainen poika”, jonka kuva vaikuttaa olevan aivan kuin toisesta maailmasta, menneestä.

Harri Sirolan kuolemasta on muutaman päivän kuluttua kymmenen vuotta. Vaikka olin nähnyt hänet viimeisen kerran laahustavana varjona, tieto hänen itsemurhastaan löi kovaa.

Olin tullut tuntemaan Harrin vuonna 1990. Gummeruksen kustannusvirkailijan Paula Pesosen pöydällä oli tuhatsivuinen paperipinkka, jota katsoin kunnioittavasti. Paula kysyi, kiinnostiko minua lukea se ja lausua siitä mielipiteeni. Vastasin myöntävästi. Se oli Harri Sirolan käsikirjoitus, josta syntyi romaani Kaksi kaupunkia.

Minun ja Harrin yhteistyö kesti liki vuosikymmenen, mutta heti alusta pitäen suhteessa oli muutakin, jotain erityisen arvokasta. Harrin avoimuus ja sydämellisyys ikään kuin kaappasi minut syleilyynsä, ja olimme heti ystäviä.

Vierailin ensimmäistä kertaa psykiatrisen sairaalan suljetulla osastolla, kun menin Harria katsomaan. Sairaalan ilmapiiri ahdisti minua ja pelkäsin ”hulluja”, kuten muuan nuorimies siellä nimitti itseään.

Olen myöhemmin käynyt suljetuilla ja avo-osastoilla niin monta kertaa, etten lähtökohtaisesti pelkää mielessään sairastuneita. Olen kehittänyt oman määritelmäni: sairaalan seinät tarvitaan pitämään maailman hulluus erossa näistä vähäisimmistä, jotka eivät kestä sitä.

Luotin aina siihen, että Harri palaa sairaalasta säteilevänä itsenään ja kirjoittaa taas, nikkaroi ja rakentaa, purjehtii, kalastaa ja seikkailee maailman ääriin. Viimeistä kirjaansa hän ei jaksanut enää viimeistellä vaan jätti sen Paula Pesosen käsiin. Olen syyttänyt itseäni, etten silloin huomannut selvää merkkiä ja tehnyt ystäväni hyväksi jotain.

Niinä päivinä mielessäni takoivat Eino Leinon sanat: ”Kalliit on laulujen lunnaat.” En oikeastaan hämmästynyt, kun huomasin, että omaiset olivat laittaneet samat säkeet kuolinilmoitukseen.

En osaa kuvitella, miten elämäni olisi mennyt viime vuosina, jos Harri olisi ollut edelleen ystävänä läsnä. Minulle tulee monesta tärkeästä asiasta tunne, että tämän haluaisin näyttää hänelle, tästä haluaisin hänelle kertoa.

Kuuletko sinä minua, Harri?