Poikkeustilassa koetan elää normaalia elämää. Arki etenee mahdollisimman pienin muutoksin. Freelancerina ja pikkukaupunkilaisena tämä on onnistunut minulle helposti.
Kun ohjaan joogaa viikoittain, kohtaan kuitenkin covid 19 -rajoitukset, sillä joudun pidättäytymään fyysisestä kontaktista. Astangajoogan menetelmässä fyysiset avustukset ovat niin keskeisiä, että tunnen itseni kädettömäksi, kun en voi koskettaa.
Mieleeni pulpahti unelma. Jospa pienellä joukolla vetäytyisimme eroon muusta maailmasta maaseudun rauhaan. Olisimme kuplassamme ilman tartuntariskiä aivan kuin Decameronen nuoret naiset ja miehet paetessaan ruttoa. Joogaisimme siellä niin kuin ennenkin, kuten entisinä hyvinä aikoina.
Samalla hetkellä tietenkin ymmärsin, että useimmille tämä ei onnistuisi. He haluaisivat perheensä mukaan, lemmikkieläimet, anopin jne. Kupla paisuisi.
Muistikuva lapsuudesta. Leikimme pihassa kaverini Jarin kanssa. Jompikumpi meistä keksi kysyä, mitä toivoisit, jos saisit vain yhden toivomuksen.
Paras vastaus oli kuolemattomuus. Siihen päädyimme molemmat. Tajusimme kuitenkin samassa, että jos perheenjäsenemme kuolisivat, tulisimme kovin onnettomiksi.
Toivomusta piti siis tarkentaa: kuolemattomuus itselle, perheenjäsenille, ystäville, sukulaisille…
Huomasimme pian, miten mahdotonta se olisi toteuttaa. Aina kun hyväksyimme jonkun ihmisen kuolemattomuuden kuplan sisälle, joku hänen rakkaistaan jäi ulkopuolelle.