Onko Katti Matikainen HOT

Kesän aikana sosiaalisessa mediassa pulpahti jälleen esiin keskustelu, onko lastenhahmo Katti Matikainen kiihottava ja mitä olisi ajateltava sellaisista ihmisistä, jotka katsovat häntä seksuaalisesti virittyneinä. Aamulehden kolumnisti Jantso Jokelin kyseli, onko pervoa pitää Katti Matikaista seksikkäänä.

Rajanveto on tärkeää, ja se voidaan tehdä selkeästi. Vanhempien ja lasten yhteisiin hetkiin ei kuulu millään lailla seksuaalinen katse.

Mutta mitä tapahtuu aikuisten kesken, on aikuisten välinen asia. Näin ainakin usein ajatellaan. Individualistinen aikamme edellyttää yksilöllistä moraalia: tee mitä haluat, kunhan et vahingoita muita.

Vuonna 2011 Suomi poisti tautiluokituksesta monia ”sukupuolisia kohdehäiriöitä”, joita aiemmin oli pidetty sairauksina. Jos haluat googlailla, mistä kaikesta ihminen voi seksuaalisesti kiihottua, kokeile termiä paraphilia tai paraphilic disorders. Vaikuttaa siltä, että ihmisen seksuaalisuus hakee loputtomiin toteutumismuotojaan.

Olen pyrkinyt vapautumaan syyllisyydentunteista, mikäli sisimmästäni kumpuaa yllättäviä mieltymyksiä. Seksuaalisuus nousee niin syvistä viettikerroksista, että sen olemus on minulle itsellenikin arvoitus. Koetan hyväksyä tämän.

Tulee mieleen muistuma lapsuudestani. Oli kesä kuten nytkin, lämpimiä aurinkoisia päiviä.

Pihan hyvä kaverini oli Jusa, jonka kanssa seikkailimme päivittäin. Olimme kuuden seitsemän vanhoja ja selkeästi seksuaalisen kehityksen latenssivaiheessa. Leikimme mieluusti Lepakkomiestä, koska otimme vaikutteita televisiosta.

Jusa oli Batman ja minä olin Robin.

Mutta roolileikkiin tuli aivan erityisen säväyttävä jännite, kun Jusa kertoi, että serkkutyttö Leena oli taas tulossa heille kylään.

”Leikitään Batmania”, sanoin.

”Joo”, sanoi Jusa.

”Leena saa olla Kissanainen.”

”Tietenkin.”

Kuusivuotiaana minulla ei ollut mitään käsitystä seksuaalisuudesta eikä kokemuksia fyysisistä seksuaalisista tuntemuksista. Mutta liitän tuon muiston olennaisesti seksuaalisuuteni omaelämäkertaan. Alituisten seikkailujen maailmassa ei ollut mitään kiehtovampaa kuin Kissanainen, tyttö joka oli naamioitunut kissaksi.

Katti Matikaisen hahmon seksuaalistumista ei tarvitse pitää edes sukupuolisena kohdehäiriönä, vaan ennemminkin se vaikuttaa luonnolliselta ja väistämättömältä. Ihmiskunnan mytologiassa antiikin egyptiläisistä ja kelttiläisistä lähtien kissa on lukemattomissa yhteyksissä edustanut naisen salattua seksuaalisuutta. Jungin arkkityypeissä kissa liittyy animaan eli naiselliseen. Ja onko sattunut korviin arkipuheen metafora ”kuuma kissa”. Sellaisia kuulemma jotkut yrittävät pyydystää kesällä ravintolan terassilta.

Universumin palapeli

Päivä on ympyrä, vuosi on kehä. Niiden keskipisteessä olet sinä itse.

C.G. Jungin synkronisiteetin käsite on laajalle levinnyt ja muuttunut osaksi arkiajatteluamme, vaikka toisaalta tieteellisen maailmankuvan pohjalta se saatetaan kiistää. ”En usko synkronisiteettiin”, joku sanoo.

Tällaista puhetapaa minä kauheasti kummastelen. Miksi pitää empiirisen maailman ilmiöistä tehdä uskonkysymyksiä? Eikö riittäisi todeta: ”Minulla ei ole kokemusta synkronisiteetista.”

Joskus merkitsevältä tuntuvan yhteensattuman kohdalla lienee kysymys tiedostamattomasta viestinnästä tai tiedostamattomista havainnoista. Mutta ihmiselle olisi kai hyödyllistä pysytellä uteliaana ja tarkastella, voiko synkronisiteettia olla olemassa.

Aloitin tämän blogin pitämisen eräänlaisena vapautumisen projektina. En kertonut kenellekään suunnitelmaani, joka oli seuraavanlainen: pidän vuoden päivät blogia ja sen jälkeen jättäydyn pois oravanpyörästä ts. vapaaksi kirjailijaksi.

Mielessäni pyöri John Lennonin laulu Watching the Wheels, jonka keskeinen idea on inhimillisestä hyörinästä syrjään jättäytyminen. Pohdin ankarasti, miltä kohtaa laulua saisin blogille temaattisen otsikon, kunnes oivalsin: I’m doing fine watching shadows on the wall. Tämän vuoksi merkitsin ”varjoja seinällä”. Olin kovasti mielissäni fraasin kaksikärkisestä referenssistä, vaikka mietin, mahtoiko Lennon tuntea Platonin luolavertausta.

Synkronisiteetti alkoi toimia hämmästyttävällä teholla ja nopeudella. Alle kaksi kuukautta blogin aloittamisen jälkeen sain potkut työpaikastani ja totta totisesti päädyin ulos karusellista.

Näihin aikoihin tapasin muuatta kirjailijaystävääni ja pohdiskelin hänen kanssaan:

”Voiko olla mahdollista, että kun päästät ajatuksen universumiin, se alkaa vaikuttaa ympärilleen ja vaikutukset palaavat takaisin sinun luoksesi”, sanoin.

”Niin”, kirjailijaystävä vastasi, ”ja joskus peräti tuntuu siltä, että universumissa on joku, joka asettaa palapelin palat paikoilleen.”

Näin hänen silmissään hymynpilkkeen ja iloitsin siitä, että asioita voi ymmärtää näin pitkälti samalla tavalla. Tosi ystävää katsoessa näkee ikään kuin itsensä kuvastimessa, sanoo Cicerokin.

Vapautumisen projektini etenee kohti toteutumistaan. Vuosi täyttyy pian, ja sen perässä seuraa lopullinen vapahdus. Jos sinulla on joskus sellainen tunne, että aika ei tahdo riittää, voin antaa kokemukseni pohjalta pienen neuvon.

Istu kehän keskelle. Katso kuinka aika syntyy. Tee aikaa.