Malja joka sinun on juotava

Isoissa mytologisissa tarinoissa on aina jotain erityistä, minkä vuoksi ne ovat säilyneet. Minua ovat viime aikoina koskettaneet kertomukset, joiden käänteistä säteilee psykologinen oivallus.

Bruce Springsteen kirjoittaa laulussaan: ”He beseeched his heavenly father to remove the cup of death from his lips.” Hän viittaa tietenkin evankeliumeissa kuvattuun kohtaukseen, jossa Jeesus Luukkaan kirjan 22. luvun mukaan sanoo: ”Isä, ota pois minulta tämä malja.”

Minusta tuntuu, että olen yhtenään samanlaisessa tilanteessa. Tulee jopa halu yleistää: Getsemanen kohtaukseen on tiivistetty universaali psyykkinen jännite, jokaiselle ihmiselle ominainen ja tuttu.

Jos jokin tapahtuma tulee merkitykselliseksi, siihen ei voi mennä kepein mielin ja vihellellen. Muistan millaisia tuskia aiheuttivat kansakoulun ensimmäiselle luokalle astuminen, avioliittoon vihkiminen, akateeminen väitöstilaisuus jne. Kaikilla on lukemattomia tällaisia tilanteita elämänhistoriansa varrella. Tärkeää asiaa ei voi kohdata ilman psyykkistä pakotusta.

Joskus vaikuttaa siltä, että muut kykenevät tähän paremmin. Mutta vakuutan: kaikilla on sama kauhu sydämessään, jotkut vain osaavat peittää sen.

Puhutaan esiintymisjännityksestä. Psykiatrit määrittelevät, että tilapäinen ahdistuneisuus on normaali ja terve reaktiomalli. Siis ohimenevä pikkujuttu, vai?

Minua kiusaa, että tällaisilla puhetavoilla koetetaan pienentää ja latistaa syvää psyykkistä rakennetta. Yllä oleva laulunsäe tekee näkyväksi sen, mikä evankeliumissa on vain vihjattu rivien välissä: ahdistus liittyy kuolemanpelkoon, se on kosmista ahdistusta tuntemattoman, rajattoman edessä.

Lisäksi omalla kohdallani tunnistan toiveen, joka liittyy näihin tilanteisiin: että olisi joku suvereeni säätelijä, joka voisi puuttua asioiden kulkuun ja vapauttaisi minut tekemästä sitä mikä ahdistaa.

Joskus ahdistus kasvaa sellaisiin mittoihin, että on paettava. Muuan ystäväni kertoi äskettäin, kuinka hän nuorena lähti lipettiin ennen määräaikaa treffeiltä, jotka oli saanut sovittua maailman ihanimman tytön kanssa. He eivät koskaan enää tavanneet.

Psyykkisen terveyden ja tasapainon kannalta ei kai ole kuin yksi todellinen vaihtoehto: kuolemanpelko täytyy tunnistaa ja siitä huolimatta astua suoraan kohti ahdistuksen aiheuttajaa. Se on ihmisen osa tässä maailmassa.

 

Erään äänestäjän poliittinen historia

Poliittinen tietoisuuteni heräsi 1970-luvun lopulla. Sosiaalinen oikeudentunto ajoi minua vasemmalle, mutta ei ollut ainuttakaan puoluetta, joka olisi vastannut arasti puhkeavaan näkemykseeni.

Kehitin itselleni yleisliberaalin vasemmistolaisuuden vähän sen pohjalta kuin olin kuullut Amerikassa olevan vasemmistointellektuelleja kirjailijoita ja elokuvaohjaajia. Woody Guthrien ja Bruce Springsteenin kaltaisissa lauluntekijöissä oli oikeaa sosiaalista omaatuntoa: he kertoivat tarinoita tavallisista ihmisistä olosuhteiden armoilla.

1980-luvulla putosin poliittiseen tyhjiöön. Kulttuuritaistolaisuuden ja Urho Kekkosen ajan päättyminen aiheutti krapulan, jonka kärsi minun sukupolveni. Vai olinko se vain minä, en tiedä. Pettymys politiikkaan oli niin syvä, etten kyennyt antamaan ääntäni kenellekään. Vaalien aikana pohdin lähinnä, jättääkö tyhjä äänestyslippu vai vaivautuako ollenkaan äänestyspaikalle.

Kyse ei ollut passiivisuudesta vaan siitä, että nuoren ihmisen ihanteita oli mahdotonta sovittaa vallitsevaan puoluepoliittiseen todellisuuteen.

1990-luvulle tultaessa vihreä liike oli saanut rivinsä sen verran järjestykseen, että se alkoi olla varteenotettava poliittinen vaihtoehto. Ekologia, sosiaalipolitiikka ja avoin keskustelu tuntuivat riittävän tärkeiltä poliittisilta linjauksilta. Viehätti myös se, että vihreät määrittelivät itsensä perinteisen puoluepoliittisen kartan ulkopuolelle.

Vuonna 2002 vihreät oli vielä suoraselkäinen liike, joka lähti hallituksesta oppositioon periaatteittensa vuoksi. Mutta vuosikymmenen kuluessa vihreät vähitellen pönäköityi yhdeksi puolueeksi muiden joukkoon.

Vuoden 2010 ydinvoimapäätös oli vihreiden osalta irvokas näytös. Valta näköjään turmelee, kun sen kanssa on riittävän kauan tekemisissä. Nyt puheenjohtaja Anni Sinnemäelle näyttää tärkeimmältä taktikoida niin, että vihreät ovat seuraavassakin hallituksessa riippumatta siitä, mikä on hallituskumppaneiden ydinvoima- tai Eurooppa-politiikan kanta.

Kun ihanteet on kulutettu loppuun, jäljellä on vain kyynisyys. Puoluepolitiikassa ei ole kysymys tavallisista ihmisistä ja heidän tarinoistaan vaan politikoinnista. Miten tämänkertainen vaalikeskustelu onkin ollut erityisen vastenmielistä.

Sunnuntaina olisi aika vetää taas se punainen viiva. Mietin, jätänkö sen kokonaan tekemättä vai piirränkö lippuun voimasanan.