Avainsana: Bonnier

Vihreän lohikäärmeen jäljillä

Olen seurannut ajoittain hämmentyneenä, miten kirjailijaystävät ja -kollegat jakavat sosiaalisessa mediassa väliaikatietoja työnsä edistymisestä. Blogit, Facebook ja Twitter pulppuavat levottomia päivityksiä tekstiverstaalta.

Ihmiset tietenkin eroavat temperamentiltaan: mikä sopii yhdelle, ei tule toiselle kuuloonkaan. Silti voi kysyä, onko tarpeen todistella sosiaalisessa mediassa päivittäin olemassaoloaan.

Minulle kirjallinen työskentely edellyttää erityistä huolenpitoa. Luova prosessi on niin herkkä, että haluan varjella keskeneräistä tekstiä poissa muiden silmistä – tai korkeintaan näytän sitä niille, jotka auttavat minua työn edistymisessä.

Suhtaudun taikauskoisesti jopa romaanin aiheen paljastamiseen. Taiteellisen prosessin jännitteet purkautuvat ennen aikojaan, jos antautuu keskustelemaan siitä, mikä on vasta kehkeytymässä.

Vihreän lohikäärmeen kylä (WSOY) ilmestyy ensi viikolla, joten lienee turvallista lausua siitä sananen. Olen työskennellyt romaanini parissa seitsemän vuotta, ja tämä ajanjakso on tuonut elämääni suuria muutoksia ja perusteellisia ravistuksia.

En tiedä, mikä johdatus toi ulottuvilleni Vietnamin. Muistelen, että googlailin jotain aivan muuta, kun sattumalta silmien eteen ponnahti aihe, joka vaati kaiken huomioni. Nämä henkilöt halusivat, että minä kerron heidän tarinansa.

Hankin taustatietoa. Tilasin kirjoja, luin artikkeleja, katsoin filmejä. Jonkin ajan kuluttua minulle tuli tunne, että olin tarpeeksi perillä ja ryhdyin varsinaiseen kirjoitustyöhön. Olin varma, että voisin kirjoittaa tiiviin romaanin muutamassa kuukaudessa.

Mutta jo heti aivan alussa, vasta parikymmentä sivua naputeltuani, eräs päähenkilöistä oli nousemassa portaita ja epäröi. Myös minä pysähdyin. Tajusin, etten ollut valmis menemään sinne, minne hänen tiensä johti. En ollut vielä kylliksi päässyt hänen sisälleen. Minun oli ensiksi astuttava nuo samaiset portaat.

Matkustin, kävin katsomassa paikkoja. Eläydyin toisenlaiseen maailmankuvaan, vieraaseen kulttuuriin. Sitten lisää kirjoja ja artikkeleja ja filmejä. Kirjoittamista, samastumista, nahkoihin menemistä.

Seitsemän vuotta on syvä matka. Jos olisin lörpötellyt työn edistymisen vaiheista, olisin pilannut kokemuksen itseltäni. Monia merkityksellisiä kohtaamisia, monia uusia ystäviä.

Romaanin kirjoittamisessa antoisinta ovat yllätykset, saapumiset tuntemattomille seuduille. Vaikka tekisi kuinka tarkat suunnitelmat, kertomus noudattaa omia halujaan ja valitsee reittinsä.

Minäkö tämän romaanin olen kirjoittanut, voin vain lopulta ihmetellä. En minä ole sitä tehnyt, se on minulle annettu.

 

Kirjan kriisi 1984

Vuonna 1984 kirjoitettiin kirjan kriisistä. Puhuttiin, että kirjankustantaminen on kuilun partaalla. Huonoja vuosia oli ollut useampi peräkkäin.

Gummeruksen toimitusjohtajana oli tuolloin Pekka Salojärvi (s. 1940), mies parhaassa iässä. Muistelmateoksessaan Kirjailija kirjoittaa, kustantaja kustantaa (2007) hän kertoo, kuinka hän palasi sapattivuodelta Pariisista ja täynnä tarmoa ryhtyi räväkästi laittamaan firmaa kuntoon.

Gummerus yhtiöitettiin. Kirjapaino ja kiinteistöt jäivät Jyväskylään, kustantamo siirrettiin Helsinkiin ja kirjakauppa myytiin. Tarkoituksena oli muodostaa ketterä ja tehokas organisaatio.

Salojärvi onnistui. Tapahtui käänne, jota seurasi taloudellinen menestys. Muut kustantajat alkoivat matkia Salojärven manööverejä.

1980-luvun kirjakriisi sivuutettiin, ja sen aiheuttamat vauriot jäivät suhteellisen pieniksi. Mutta organisaatiomuutokset kustannusalalla ovat sen jälkeen seuranneet toisiaan vähintään muutaman vuoden välein. Kirjayhtymä sulautui Tammeen monivaiheisen prosessin kuluessa. Gummerus osti Weilin+Göösin yleisen kirjallisuuden kustannustoiminnan. Bonnier osti Tammen. Ja surullisenkuuluisa pienten perunoiden Sanoma-WSOY. Jne.

Vuonna 2006 alkoi nyt käsillä oleva kirjan kriisi, joka näyttää pitkäaikaisemmalta ja vakavammalta kuin aikaisemmat kriisit. Pelko on, että laihoja vuosia seuraavat vieläkin laihemmat vuodet.

Yt-neuvottelujen päätteeksi Gummeruksen kustannusliike irtisanoi eilen seitsemän ihmistä toimituksellisista ja muista suoritusportaan tehtävistä, mikä on kova ratkaisu. Kolmenkymmenen hengen organisaatiosta se vie paljon toimintakykyä. Entisten kollegojen puolesta olen surullinen.

Radion Kirjakerho-ohjelmassa kustantamiseen perehtynyt talousasiantuntija Arto Suninen totesi vastikään Gummeruksesta: ”Jossain vaiheessa Salojärvet saattavat kyllä todeta, että toiminta jatkuu enemmän kiinteistöpuolella kuin kustantamon kanssa.”

Gummeruksen kustannusliikkeen keskeiseltä ongelmalta vaikuttaa johtajuusvaje, vaikka johtajia siellä organisaation kokoon nähden on liikaa. Ajan haasteet ovat niin ankarat, että tarvittaisiin Pekka Salojärven kaltaista uudistajaa: rohkeaa näkemyksellisyyttä, vankkaa taloudenpitoa, patruunamaista henkilöstöpolitiikkaa sekä rakkautta kirjallisuuteen ja kirjailijoiden arvostamista.

Ehkä vaatimukset ovat suorastaan kohtuuttoman suuret. Ns. keskisuurten kustantamojen häviämistä on ennustettu 1980-luvulta lähtien. Vain Gummerus on niistä enää jäljellä. Kuinka kauan?

 

Ryhtyisinkö kirjallisuusagentiksi?

Huhtikuun lopussa julkistettu tieto siitä, että Bonnier ostaa WSOY:n, on otettu kummastuttavan myötäsukaisesti ja hymistelevästi vastaan. Ainoastaan Anja Snellman on rohjennut tuoda esiin kirjailijan syvempiä tuntoja.

Kaikille alaa seuraaville pitäisi olla selvää, etteivät kirjailijoiden vaellusvuodet suinkaan ole ohi. Kustannusalan rakennemuutos jatkuu. Nyt WSOY:ltä lähtee Harri Haanpää, ja syksyllä nähdään uusia käänteitä kiehtovassa näytelmässä.

Perinteinen kirjailija–kustantaja-malli näyttää tulleen tiensä päähän. Kirjailijat ovat menettäneet luottamuksensa kustantajiin ja enemmän tai vähemmän epätoivoisesti etsivät turvapaikkaa. Ja mikäli et tätä jo tiedä, kerrottakoon, että muuttuneessa toimintaympäristössä kustantajat rakentavat parhaillaan uudenlaisia sopimusjärjestelmiä, joiden tarkoitus on kauniisti sanottuna viedä juusto kirjailijan lasten leivän päältä.

Ilmassa on vahva tilaus uudenlaiselle toimintamallille. Se luottoihminen, johon kirjailija voisi kaikissa tilanteissa turvata, olisikin agentti. Olen pohdiskellut, voisinko ryhtyä tällaiseksi agentiksi.

Tarkoitan tässä nimenomaan kotimaassa toimivaa kirjailijan edustajaa. Minulla ei ole vaadittavia kontakteja ja kokemusta kirjailijoiden ulkomaanoikeuksien hallinnointiin.

Oletetaan, että kahden vuoden kovalla työnteolla saisin 15–20 kirjailijan sopimusasiat hoidettavakseni. Heissä olisi muutama menestyskirjailija, koko joukko vankkaa keskikastia ja kourallinen tulevaisuuden toivoja. Neuvottelemieni sopimusten kautta kulkisi vuosittain noin sadantuhannen uutuuskirjan myynti. Kohtuullinen korvaus agentin työstä olisi kaksi prosenttia, joista toinen nipistettäisiin kirjailijalta, toinen kustantajalta.

Toimintamallissa on kaksi vaikeaa kohtaa. Ensinnäkin olisi kyettävä saavuttamaan kirjailijoiden luottamus ja saatava heidät vakuuttuneiksi, että sopimusasiat kannattaa hoitaa agentin kautta. Toiseksi olisi pystyttävä keräämään niin vahva kirjailijasalkku, että olisi ylipäätään asiaa neuvottelupöytään kustantajien kanssa.

Mutta taloudellisesti malli ei toimi. Suomi on liian pieni maa: liikevaihto ei riitä toimiston pyörittämiseen. Vaikka kysymyksessä olisi yhden miehen firma, agentti ei pystyisi maksamaan kohtuullista palkkaa edes itselleen.

Viime vuosien myllerryksessä kirjailijat ovat toimineet siten, että suuriin tai keskisuuriin kustantajiin pettyneet kirjailijat ovat hakeutuneet pienehköjen reilun kaupan kustantajien huomaan. Niillä on kuitenkin vain rajalliset mahdollisuudet ottaa lisää kirjailijoita listoilleen.

Siksi olen vakuuttunut, että agentit tulevat pian myös kotimaiseen kustannusbisnekseen. Kunhan vain joku keksii taloudellisesti toimivan kuvion. Tyytymättömiä ja turvattomuutta tuntevia kirjailijoita on jo riittävän paljon.