blogi – Liukkonen

Julkistus: aktivoidun uudestaan bloginpitäjänä. Samalla siirrän sen tänne omalle sivustolleni. Myös sellainen muutos tulee, että rinnakkaisblogina alan pitää palstaa ”Viikon kirja”. Ajatuksena on nostaa kiinnostavia uutuuskirjoja esille. Yhä jotenkin viehättää ajatus lukemisesta ja kirjoittamisesta. Mikä siinä onkin.

Viime vuosina minulle on tapahtunut kummia. Harrastuksesta on tullut työtä ja työstä harrastus. Että ylipäätään voin olla vielä kirjailija, sen mahdollistaa toimiminen joogasaliyrittäjänä. Mutta 30 vuotta eri tehtävissä suomalaisen kirjallisuuden palveluksessa merkitsee kai sitä, että harrastus on hyvä ja kehittävä. Kuvitellaanpa miltä näyttää, kun ikääntyvä mies harrastaa kirjallisuutta:

Tuossa hän istuu nojatuolissa humisevan takan ääressä. Lattialla vasemman käden tuntumassa makoilee ajokoira alttiina leppoisille rapsutuksille. Miehen kainalossa lepää haulikko, jonka piipulla hän aika ajoin kohentaa tulta. Tuolin oikealla puolella on pikkupöytä, ja sen päälle on mukavasti asettunut pyylevä konjakkipullo ja aromilasi. Havannalaisen sininen savu leijailee miehen ympärillä, sillä hän on sytyttänyt sikarin. Mies pitelee sylissään kirjaa ja kohentaa lukulasejaan. Hän on uppoutunut kiehtovaan tarinaan, ja tälläkin kertaa taitaa mennä aamuyön puolelle, ennen kuin hän hellittää.

Ai, tulikin kirjoitettua fiktiota! Enhän minä polta enkä käytä alkoholia. Ei minulla ole koiraa enkä metsästä. Mutta kirjoja on paljon ja lukulasit.

Kirjoittamisen usein toistettu perusoppi kuuluu seuraavasti: mieti mikä on kohderyhmä. Valitettavan monet kirjoittajat noudattavat tätä ohjetta.

Poliittinen kolumnisti, lifestyle-toimittaja ja murrerunoilija ryhtyvät tekstintekoon pohdiskellen, mikä parhaiten vetoaa heidän kohderyhmäänsä. He laativat jälleen kerran palstantäytettä samoin argumentein, samoin sanamaalailuin ja samoin leukailuin, joita heidän lukijansa ovat jo oppineet odottamaan. He siis kirjoittavat tekstin, joka tavallaan on ollut jo olemassa.

Joka haluaa kirjoittaa jotain merkityksellistä, ei ajattele lukijoita. Hän antaa mennä: hän luo kynällänsä maailman.

Olen ollut Helsingin Sanomien vakituinen avustaja joskus silloin, kun lehti vielä kasvatti levikkiään ja teki sivumäärän puolesta ennätyksiä lähes viikoittain. Puhuttiin, että sunnuntain Hesarilla oli miljoona lukijaa. Kun sain juttuni pyhänä kulttuuriosaston avaussivulle, ajatus sykähdytti mieltä: minulla oli miljoona potentiaalista lukijaa.

Ajan myötä suhteellisuudentaju kasvoi ja potentiaaliset lukijat painuivat takaisin mielikuvituksen onkaloihin. Todellisten lukijoiden osuus oli ehkäpä promillen kymmenesosa, eivätkä he antaneet palautetta.

Uusi media tarjoaa kirjoittamiselle näkyvämmän kosketuspinnan. Internetissä ilmestyviin artikkeleihin liitetään kommentteja, kirjoitukset linkittyvät toisiinsa, keskustelu velloo herkeämättä. Ja sosiaalinen media tulee väistämättä muuttamaan sitä, miten miellämme kirjoittamisen, lukemisen ja tekstin olemuksen.

Bloginpitäjänä minulla on aputyökaluja, joilla saan tietoa todellisista lukijoista. Näen, mitä kautta he ovat löytäneet kirjoitukseni, milloin he ovat sen huomanneet ja mitkä aiheet eivät ole heitä kiinnostaneet.

Voin esimerkiksi todeta, että kevätkauden 2011 luetuimpia artikkeleitani olivat Pornopädi ja Suihkulähteet pulppuavat. Molemmat käsittelevät seksuaalisuuteen liittyviä asioita, mikä selittänee korkeaa listasijoitusta. Lisäksi jotkut kevään tullen puutarhaansa suihkulähdettä havitelleet päätyivät jälkimmäisen artikkelin lukijoiksi ja epäilemättä pettyivät.

Satunnainen lukija on näin tullut minulle tutuksi, olkoonkin että hän on usein yhä anonyymi, mutta hyvä niin. Hän on tuonut minulle monta ilahduttavaa yllätystä.

Blogialustan työkalujen keräämää dataa tarkkailemalla osoittautuu, että markkinointi- ja tiedotusopin perinteinen viestintäkaavio on puutteellinen. Tekstin lukija ei ole se joka on kohderyhmää vaan lähes kuka tahansa.

Tässä tulee todeksi kynälle ryhtymisen suurin viehätys. Meillä on kirjoittamisen avaruus, valtava, tutkimaton.