Avainsana: Barack Obama

Amerikkalaisten sotarikokset Vietnamissa

Vietnamin sodasta on kirjoitettu kymmeniä tuhansia kirjoja. Miksi palata aiheeseen vielä uudestaan?

Journalisti ja historioitsija Nick Turse sanoo, että amerikkalaisten Vietnamissa tekemien sotarikosten määrä ja järjestelmällisyys on jäänyt suurelta yleisöltä ymmärtämättä.

Vastikään (15.1.2013) ilmestyneessä teoksessaan Kill Anything That Moves Turse pyrkii antamaan kokonaiskuvan Vietnamissa tapahtuneiden sotarikosten anatomiasta. Kysymys ei ollut yksittäisten sotilaiden holtittomista teoista vaan joukko-osastoissa vallitsevista jokapäiväisistä käytännöistä ja sodankäynnin menettelytavoista, jotka tulivat läpi komentohierarkian ja jotka määriteltiin viime kädessä Pentagonissa.

Vietnamilaiset saivat vastaansa koko maailmanhistorian suurimman ja musertavimman sotavoiman. Vietnamiin pudotettujen pommien määrä vastaa yli kolminkertaisesti toisen maailmansodan kaikkia pommituksia. Kukin amerikkalainen sotilas käytti ammuksia 26-kertaisesti sen minkä isät toisessa maailmansodassa.

Tavoitteena amerikkalaisilla oli moderni, rationaalisesti toimiva sotakone. Kun varsinaisia rintamalinjoja ei ollut, sotamenestyksen mittaamiseksi kehitettiin kaatuneiden suhdeluku (kill ratio). Strateginen perusajatus sen taustalla oli, että jos vihollisen sotilaita eliminoidaan nopeammin kuin se ehtii täydentää joukkoja, jossain vaiheessa sen taistelukyky luhistuu.

Taktinen työkalu oli ”etsi ja tuhoa” -partiointi (search and destroy), jossa pienehkö osasto tiedustelee sissien sijainnin, minkä jälkeen havaittu vihollinen tuhotaan massiivisella tykistön, lentokoneiden tai helikopterien tuli-iskulla.

Amerikkalaiset epäonnistuivat lähes kaikissa sotilaallisissa tavoitteissaan. Sissit ja pohjoisvietnamilaiset joukot pitivät läpi sodan aloitteen itsellään. Amerikkalaiset toki tappoivat vihollisiaan suurin joukoin mutta siviilejä monin verroin enemmän.

Normaaliksi tavaksi muodostui kirjata siviiliuhrit kaatuneiksi vihollisiksi (body count), mikä monin paikoin johti siviilien summittaiseen ja laajamittaiseen lahtaamiseen. Search and destroy -käsite tarkoitti lopulta sitä, että tapettiin kaikki mitä kohdattiin, talonpojat ja heidän eläimensä, minkä jälkeen kylät poltettiin.

Sotakoneen tarkoitus oli säästää omia joukkoja ja käyttää säästelemättä aineellista voimaa. Amerikkalaisia kuoli sodassa 58 000 ja vietnamilaisia vähintään 3,8 miljoonaa mutta Tursen mukaan luultavasti paljon enemmän. Kymmenen prosenttia Vietnamin tuonaikaisesta väestöstä menetti henkensä – ja lisäksi olivat kaikki vammautuneet ja traumatisoituneet. Amerikkalaiset tärvelivät tarkoituksellisesti valtavia alueita pommitusten, kasvimyrkkyjen ja katerpillareiden avulla.

Nick Turse on tehnyt lukuisia haastatteluja ja käynyt läpi aiemmin julkistamatonta arkistomateriaalia, muun muassa Pentagonin oman sotarikoskomission aineistoja. Komission tehtävänä oli estää ikävien uutisten päätyminen julkisuuteen.

Vuonna 1972 kaksi Saigonin-kirjeenvaihtajaa oli koonnut vakuuttavan näytön laajamittaisesta ja tarkoituksellisesta siviilien tuhoamisesta, joka kulki nimellä operaatio Speedy Express ja jonka moottorina oli yhdeksännen divisioonan komentaja kenraali Julian Ewell. Newsweek-lehden editorit typistivät ja sensuroivat artikkelin, jottei presidentti Richard Nixon olisi joutunut ”tarpeettoman hyökkäyksen” kohteeksi.

Ennen julkistamaton on myös raportti vuodelta 1967, josta kävi ilmi, että 96 prosenttia Vietnamissa toimivista amerikkalaisista upseereista ei tuntenut riittävästi Geneven sopimusten sisältöä. Sotavankien kidutus oli heidän mielestään ok.

USA pelaa omilla säännöillään. Presidentti Barack Obama ylläpitää edelleen Guantanamon vankileiriä. Hänen lennokkisodassaan Pakistanissa 80 prosenttia uhreista on siviilejä. Hänellä on salainen terroristien ”tappolista”, jollaista hänellä ei edes Yhdysvaltain lakien mukaisesti pitäisi olla.

 

Kenelle valta annetaan

Monet pitävät 1971 järjestettyä Stanfordin vankilakoetta psykologisen tutkimuksen kuriositeettina, joka kiinnostavasti raottaa näkyviin ihmissielun pimeää ydintä. Myöhemmin sitä on kritisoitu epäeettisyydestä ja epätieteellisyydestä.

Tuollaista koetta ei totisesti pitäisi koskaan järjestää. Hätkähdin tajutessani, miten se paljastaa ihmisen ryhmäkäyttäytymisestä enemmän kuin alun perin oli tarkoitus.

Kuten tunnettua, yhdysvaltalainen psykologi Philip G. Zimbardo valitsi kokeeseensa, eräänlaiseen roolipeliin, 24 collegeopiskelijaa, jakoi heidät kahteen ryhmään, vangeiksi ja vartijoiksi, ja seurasi mitä tapahtuisi.

’Vartijat’ ryhtyivät käyttämään tarpeettoman julmia voimakeinoja ’vankeja’ kohtaan. Neljän päivän kuluttua ’vangit’ alkoivat romahdella psyykkisen stressin vuoksi. Kuuden päivän kuluttua koe oli keskeytettävä, vaikka sen oli määrä kestää kaksi viikkoa.

Väkivallan psykologian tutkija Donald G. Dutton kertoo, että hän selosti koejärjestelyn oikeille vangeille ja kysyi, mitä he tuumivat siitä. Vangit sanoivat, että se kuvasi vankilaelämää hyvin ja realistisesti – paitsi yhdessä suhteessa: kokeen ’vangit’ eivät organisoituneet, heidän kesken ei kehittynyt lojaalisuutta, joka oikeassa vankilassa on eloonjäämisen perusehto.

Minulle Stanfordin koe on yhteiskunnan pienoismalli, joka pelkistää ihmisen käyttäytymisen sosiaalisissa rakenteissa. Yksille annetaan valtaa, toisilta otetaan pois ihmisarvokin. Sama tapahtuu kaikkialla: yksilöt samastuvat rooliinsa ja alkavat toimia sen mukaan, mitä he olettavat rooliin kuuluvan.

Tavallinen kansalainen ihmettelee, miksi EU-päättäjät toimivat niin järjettömällä tavalla, miten suuryritysten johtajat pystyvät satojen työntekijöiden elämän raunioittaviin yt-neuvotteluihin täysin tunteettomasti ja miksi pankkiirit jatkavat samaa peliä, joka on kriisiin johtanut. Vuonna 2009 USA:n presidentiksi astui Barack Obama, jonka uskottiin uudistavan kaiken. Mutta mies samastui yhdessä yössä instituutioon. Hänestä tuli vähintään yhtä paha sotapresidentti ja terroristien tappaja kuin edeltäjänsä.

Valta on rakenteissa. EU-päättäjät, johtajat, pankkiirit ja jopa Yhdysvaltain presidentti toimivat kuin Stanfordin vankilakokeen vartijat. He tekevät juuri niin kuin kuvittelevat heidän asemansa edellyttävän. Lähes mahdottomalta näyttää, että he voisivat valita inhimillisen näkökulman ja löytää jonkin uuden toimintatavan, joka toisi ongelmiin eettisen ratkaisun.

Entäpä me, vankilakokeen vapaaehtoiset? Entäpä me, 99 prosenttia kansalaisista yhden prosentin taloudellisen eliitin käskettävinä? Miten meidän pitäisi toimia?

Tehdään niin kuin vangit neuvovat: järjestäydytään, valitaan keskinäinen lojaalisuus. Wall Street -liike hakee uutta tapaa organisoitua ja toivottavasti löytää sen. Tämän ajan suurin haaste on siinä, että taloudellinen järjestelmä on kaapannut poliittiselta järjestelmältä vallan.

 

We are the good guys

Harjoittelin joskus intensiivisesti karatea tyylisuunnassa, jonka oli perustanut amerikkalainen Paul Arel. Hän oli 1950-luvulta lähtien opiskellut syvällisesti perinteisiä japanilaisia sotataitoja ja oli ollut muun muassa USA:n merijalkaväen lähitaistelukouluttajana ennen ryhtymistään yksityisyrittäjäksi.

Eräs Arelin tunnuslause oli: ”We are the good guys.” Niin amerikkalaiselta kuin lausahdus kuulostaakin, sen pohjana oli toisaalta myös bushido, Japanin samuraiden eettinen koodisto.

Sanotaan, että karatessa ei ole ensimmäistä lyöntiä. Jokainen tekniikka alkaa torjunnalla. Karaten harjoittaja ei saa hyökätä, hän voi ainoastaan puolustautua. Itsepuolustuksen idea onkin vahvasti esillä kaikissa itämaisissa taistelutaidoissa, ja sillä perustellaan saleilla opeteltavan väkivallan eettinen korkeatasoisuus.

Tosiasiassa samurait eivät ole koskaan olleet erityisen jaloja, vaan he olivat raakoja ammattisotilaita. 1930-luvulla, jolloin vanhat taistelutaidot kehittyivät uuteen kukoistukseen ja karate levisi länsimaiseen tietoisuuteen, militarismi Japanissa nousi vyöryen esiin. Nankingin verilöylyssä 1937 japanilaiset harjoittelivat perinteistä miekankäyttötaitoa oikein urakalla muista julmuuksista puhumattakaan.

Barack Obaman operaatio Osama bin Ladenin eliminoimiseksi toteuttaa amerikkalaisten käsitystä puolustautumisesta. Sitä voisi nimittää laajennetuksi itsepuolustukseksi. Jotta puolustautuminen olisi kyllin tehokasta, on joskus ryhdyttävä hyökkäykseen ja varmistettava strategiset asemat. Tätä ideaa USA on toteuttanut koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan ympäri maailmaa. Bin Ladenin tappaminen on tietenkin myös kosto.

Usein ajatellaan, että itsepuolustus oikeuttaa voimakeinot. Näin ei kuitenkaan ole. Väkivalta on väkivaltaa, ilman lievennyksiä. Sen, joka siihen ryhtyy, on elettävä päätöksensä kanssa. Lukemattomat sodan veteraanit voivat kertoa painajaisistaan, vaikka tappamisen oikeutus on heille moneen kertaan perusteltu ja siunattu.

Kerran harjoittelimme salilla puolustautumista aseita vastaan. Muuan amerikkalainen ohjaaja käski tehdä sellaista, josta Suomessa saisi ehdottoman vankeustuomion mutta joka USA:ssa lienee perustavia kansalaisoikeuksia: pistoolin riistämisen jälkeen hän käski ampua hyökkääjän.

Kuulostaa ontuvalta vedota lainsäädäntöön, kun joissakin maissa yksilöllä on varsin laajat oikeudet voimankäyttöön. Sotarikostuomioistuimet ovat irvokkaita näytöksiä, joissa yritetään saada oikeutta maailman perimmäistä pahuutta vastaan.

Laulussaan Devils And Dust Bruce Springsteen kuvaa jalkaväkisotilaan kokemusta Irakin sodasta ja tuo kouriintuntuvasti esille, että raakuuteen ja silmittömään tappamiseen ajaa pelko. Hän on tavoittanut psykologisen oivalluksen: luultavasti pelko kätkeytyy kaiken väkivaltaisen käyttäytymisen taustalle. On surullista ja järkyttävää, miten muu maailma saa kokea nahoissaan yhä uudestaan amerikkalaisten kollektiivisen pelon.