Avainsana: Antti Tuuri

Lapin sodassa kadonnut

Minna Rytisalon esikoisromaani näyttää, mitä sota tekee ihmiselle. Se kiskoo pois kaiken, mitä on ollut aiemmin, ja viskoo tyhjin käsin maantielle tai poltetun kauppalan raunioille.

Sotakirjallisuus jatkaa edelleen ällistyttävän elinvoimaisena. Talvisota ja jatkosota ovat osa suomalaisten isoa kertomusta, ja näköjään uudet kirjailijapolvet tarttuvat niihin aina uudestaan uusin näkemyksin. Myös Lapin sota erityisine ristiriitoineen on noussut esiin viime vuosien romaaneissa, tekijöinä esimerkiksi Katja Kettu, Paula Havaste ja Antti Tuuri.

Lempi-romaanin nimihenkilö on kaunis rovaniemeläinen porvaristyttö, joka lähtee rakkauden vuoksi mökinemännäksi ja jonka mies saa kutsun rintamalle jatkosodan lopussa. Lapin sodan alkaessa nuori perheenäiti katoaa tietymättömiin.

Lempi on kadoksissa koko romaanin ajan. Hän ei esiinny tarinassa muutoin kuin häntä lähellä olleiden ihmisten kertomusten kautta. Vuoron perään häntä muistavat hänen miehensä Viljami, piikansa Elli ja sisarensa Sisko. Ja jokaisen esittämä kuva hänestä on täysin erilainen: onko kysymys edes samasta henkilöstä.

Tässä ilmenee romaanin keskeinen psykologinen oivallus.

Aaro Hellaakoski on kirjoittanut Portit-runossaan, että lakkaamme olemasta vasta sitten, kun kukaan ei meitä muista. Lempi jatkaa elämäänsä Siskon ajatuksissa ja vaiheissa nykypäivään saakka. Lempi on ikään kuin Siskon varjo, ja käy ilmi, että historian pyörteissä ihmisen yksilölliset valinnat voivat heittää hänet minne sattuu.

Rytisalon kaunis ja vivahteikas kerronta ei peitä sitä, että sota on raakaa ja että vain harvat välttyvät sen raaistavalta vaikutukselta. Saksalaisen morsiamena tylyt ja väkivaltaiset vaiheet kokenut Sisko kykenee kuitenkin katsomaan elämää positiivisen kautta, sillä hän on matkan varrella oivaltanut: maailmassa me olemme toinen toisillemme.

Minna Rytisalo: Lempi. 234 sivua. Gummerus.lempi

Laila Kinnunen antoi poskisuudelman

Ihmisen muisti on lyhyt. Minulla on sellainen aavistus, että Antti Tuuri ei kirjoita sattumalta suomalaisten Ruotsin-siirtolaisuudesta juuri nyt. Jos emme pysty eläytymään Lähi-idästä saapuvien turvapaikanhakijoiden ahdinkoon, ehkä samastuminen helpottuu, kun luemme tarinaa omien kansalaistemme vaiheista 1960-luvulla Svea-mamman ottolapsina.

Skövdessä ja Göteborgissa oli paljon suomalaisia ”mamuja”, joita kukaan ei ”kotouttanut”. Eikä noita sanoja ollut vielä edes keksitty.

Tuuri ei kuitenkaan sommittele paralleelia nykyaikaan. Kertoja kertoo tarinan; lukija miettii tahollaan, millä tavoin se häntä koskettaa.

Olen tuntenut Tuurin tuotannon likeiseksi hänen varhaisista novelleistaan lähtien. Miehinen järeys ja omanarvontunto ovat hänen henkilöidensä vahvoja ominaisuuksia, ja samalla ne jonkin kerronnan hienovireisen liikautuksen kautta kyseenalaistetaan.

Viimevuotisessa Pitelemättömät– ja uudessa Tangopojat-romaanissa on paljon Tuurin alkutuotannon tuntua. Vaikutelma syntyy varmaankin pelkistämisestä ja yksinkertaisesta, ihmisläheisestä kerronnasta.

Sen sijaan varhaisteoksille ominaiset katsomukselliset perspektiivinavartumiset tai viittaukset esoteriaan puuttuvat. Tangomaailman elämää suuremmat hahmot ovat Eino Grön ja Laila Kinnunen, joka romaanissa kiittää taustamuusikoitaan kädestä pitäen ja antaa orkesterinjohtajalle jopa poskisuudelman.

Romaanin nuorimies Sauli lähtee Ruotsiin löytääkseen sinne kadonneen naisystävänsä Elinan. Tehdastyö tarjoaa toimeentulon ja tango-orkesterissa soittaminen pitää unelmat elossa. Ja aina kun siihen on pienikin mahdollisuus, Sauli koettaa jäljittää Elinaansa.

Etsintä luo juonen jännitteen. Ajankuva ja tanssilavojen miljöö välittyvät Tangopojista aistittavina. Koossa on ainekset viihdyttävään ja liikauttavaan lukukokemukseen.

Antti Tuuri: Tangopojat. 317 sivua. Otava.

Kirjoittajan uudet välineet

Minulla oli ennen tapana paljonkin suunnitella kirjoittamista. Ajattelin aina, että menen mökille ja antaudun kirjoitustyölle, koska siellä saan olla lähellä luontoa ja rauhallinen mielentila synnyttää paljon ideoita.

En koskaan kirjoittanut mitään. Istuskelin, samoilin, soutelin.

Jossain vaiheessa tapahtui muutos. Nykyään kirjoitan mökillä ja tien päällä varsin paljon. Vetäydyn maalle tai pois tutusta ympäristöstä useita kertoja vuodessa ja tekstiä syntyy. Työn tekeminen ei ole paikkaan sidottua, mistä jaksan yhä uudelleen iloita.

Monet kirjailijat ovat työskentelytavoiltaan konservatiivisia. Minäkin rakastan muistikirjoja, laadukasta paperia ja hyviä huopakyniä, mutta uuden tekniikan tuomat mahdollisuudet inspiroivat minua erityisellä tavalla.

Kirjoitustyö on mullistunut reilussa kahdessa vuosikymmenessä ensiksi henkilökohtaisten tietokoneiden tullessa, sitten internetin myötä. Aivan viime vuosina kehitys on kiihtynyt entisestään.

Muistan toki, millainen harras uurastuksen tuntu oli ennen materiaalin hankinnassa ja asiatarkistusten teossa: Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran aineistot, Yliopiston kirjasto, Helsingin Sanomien leikearkisto, ensyklopediat. Joskus piti jopa valokopioida kirjoja. Triviaalin tiedonhankinnan työläyttä en silti kaipaa.

Internetin moninaiset palvelut, älypuhelimen sovellukset ja pilveen tallentaminen merkitsevät työskentelytapojen uudistumista. Uusia mahdollisuuksia tulee ulottuville niin nopeassa tahdissa, että niitä todellakin kannattaa seurata ja hakea itselle sopivia luovia ratkaisuja.

Johanna Vehkoo kuvaa teoksessaan Painokoneet seis!, mitä toimittajan työskentely-ympäristölle on tapahtumassa. Avoin data ja kansalaismedia haastavat lehtimiehen luomaan maailmaan uudenlaisen suhteen.

Myös kirjailijoille merkitsee haastetta se, miten he hakevat kosketuspintaa sosiaaliseen ympäristöönsä: yhteiskuntaan, sosiaaliseen mediaan, lukijoihin. Mutta ihan perustyökalutkin ovat vaihtumassa. Antti Tuuri ja Sakari Issakainen taitavat olla viimeiset kirjailijat, jotka naputtavat tekstiään mekaanisella kirjoituskoneella. Tästä toki heitä suuresti kunnioitan.

Olen käynnistämässä isohkoa kirjallista työtä. Minulla ei ole sen suhteen minkäänlaisia aikatauluja, mutta tiedän, että uusimmat muistiinpano- ja tallennusmenetelmät tekevät tästä työprosessista erilaisen kuin aiemmat.

Kirjoitustyön materiaalia voi sanella, kuvata, skannata, linkittää, kirjoittaa sormella tabletin näytölle ja tallentaa sen jälkeen esimerkiksi Dropboxin, SugarSyncin tai Evernoten kaltaisiin palveluihin sujuvasti käytettäviksi. Taustatyö on muuttunut joutuisammaksi ja muistiinpanot ovat digitaalisessa muodossa valmiina työstettäviksi.

Kirjoittajan välineet ovat nykyään niin moninaiset, ettei ole enää mitään tekosyytä olla kirjoittamatta. On aika toteuttaa suunnitelmat.

 

 

Kirjailijat putkessa

Viimeiset viisitoistavuotiset taitelija-apurahat on tiettävästi maksettu loppuun vuonna 2010, hurraa! Eipähän tarvitse niitä syöttiläitä enää verovaroin ylläpitää.

Vapaa kirjailija aloittaa uuden vuoden veitsi kurkulla. Valtion taiteilija-apurahaa ei ole tietenkään siunaantunut, niistähän päätökset annettiin jo kesällä. Ja Kulttuurirahastoltakaan tuskin tulee mitään. Pitää tehdä kirjastoapurahahakemus, sieltä sentään saa vähän. Mutta kevääseen on pitkä aika, mitä tässä syödään ennen kuin talven selkä on taittunut…

Suomessa on erinomainen apurahajärjestelmä sikäli, että se pystyy ylläpitämään niin suuren joukon. Monet vähälevikkisistä kirjailijoista tekisivät muutoin työtään nykyistä tiukemmassa ahdingossa.

Apurahakirjailijana silti tuskin koskaan pystyy nauttimaan sellaisesta vakaasta olotilasta, joka kuuluu tavalliselle palkansaajalle luontaisesti. Apurahapäätöksestä voi iloita pienen hetken, mutta ennen kuin rahat tulevat tilille, arki alkaa jauhaa euroja säälimättä.

On kuultu ilmaus, että kirjailija ”on apurahaputkessa”. Sehän on vallan ylellistä. Saa siis määräsumman rahaa joka kuukausi tarvitsematta tehdä oikeastaan mitään.

Olen seurannut kirjailijoiden luovaa työtä läheltä ja kauempaa ja voin todeta, että apurahaputki olisi taiteellisen työrauhan vähimmäisvaatimus. Kun lähestyy se hetki, jolloin rahantulo on katkolla, kirjailija joutuu jälleen kohtaamaan taloudellisen epävarmuuden, työvire kärsii, pitää haalia tilapäiskeikkoja jne. Jos apurahakausi on vuosi tai puoli vuotta, rauhasta ei juuri pääse nauttimaan.

Viisitoistavuotiset apurahat lopetettiin vuonna 1996, koska jotkut kirjailijat käyttivät niitä ’väärin’. Tällaisen perustelun olen kuullut. Onko myös viisivuotisissa väärinkäyttäjiä? Miten kirjailijan pitää käyttää stipendinsä, jotta hän tekisi sen oikein?

Kalle Päätalo ei hakenut koskaan apurahoja, hän oli sen verran periaatteen mies. Suomalaiseen apurahajärjestelmään on kuitenkin sisäänrakennettuna sellainen oletus, että apurahalla palkitaan työn laadusta, se on kirjailijan arvostuksen mittari. Tällä perusteella Jari Tervo, Anja Snellman ja Antti Tuuri ansaitsevat apurahansa, vaikka taloudellisesti he pärjäisivät ilman niitä.

Apurahoja ei voida jakaa sosiaalisin perustein. Jos kirjailija ei pysty maksamaan vuokraansa mutta teokset eivät ole tarpeeksi hyviä, ei ole perustetta apurahan antamiseen. Toimeentulotukea hän toki saattaa saada.

Tässä maassa kirjailijan menestys on edelleen moitittavaa. Pienikin menestys, kuten apurahan saaminen, riittää aiheeksi kateuteen. Populistista huomiota on helppo kiinnittää kertomalla, miten vaivattomasti kirjailijat keräävät paljon rahaa, apurahoina ja myyntituloina, kuten Helsingin Sanomat viikolla teki.

Nuoria kirjailijoita pitäisi tukea enemmän, se on selvää. Loput HS:n esittämistä muutosehdotuksista jäävät keskustelunalaisiksi. Ja varmasti niistä vielä keskustellaan.

Toivottavasti apurahoja ei tulevaisuudessa evätä sillä perusteella, että kirjailija on ollut liian kauan apurahaputkessa.