Avainsana: Anja Snellman

Syksyn prinssi ja punapää

Kävin katsomassa Syysprinssi-elokuvan. Edesmennyt ystäväni Harri Sirola olisi nauttinut täysin siemauksin tämänkin elokuvan tuomasta huomiosta. Näyttelijä Lauri Tilkasen tulkinnassa on paljon harrimaisuutta, mutta ihminen on tietysti täytynyt kankaalle pelkistää ja litistää ja tyylitellä.

Elokuva perustuu Anja Snellmanin samannimiseen avainromaaniin, taustalla pari muuta avainromaania eli Anjan ja Harrin esikoisteokset. Miksi elämäntarinat ja fiktiot pitää tällä tavoin sekoittaa?

Avainromaanin perusjännite syntyy uteliaisuudesta: jokaista kiinnostaa millaisina todelliset henkilöt esitetään. Kun kirjailija tekee avainromaanin, hän haluaa hyödyntää uteliaisuutta, ja samalla hän myös tietää, että tosielämän reaktiot saattavat johtaa ristiriitoihin.

Mutta kirjailija ei välitä siitä. Hän ehkä jopa nauttii tulevista reaktioista.

Vuonna 1997 Harri julkaisi Anjalle suorasukaisena vastauksena novellikokoelman Syysprinssin kalaretki. Kiihdyksissään Anja otti yhteyttä Harrin kustantajaan. En tiedä, mitä vaatimuksia hän esitti, mutta ainakaan ”syysprinssiä” ei olisi saanut käyttää kirjan nimessä, koska se viittasi suoraan Anjan edellisenä vuonna ilmestyneeseen romaaniin.

Olen tietoinen tästä, koska olin tuolloin Harrin työtoveri ja editori.

Sanoin Harrille: ”Eikö Anja olekin epäreilu. Hänhän oli luvannut, ettei kirjoita sairaalakäynneistä.”

En ikinä unohda Harrin itsetyytyväistä ilmettä. Häntä ei haitannut, vaikka Anja oli pettänyt lupauksensa. Hän nautti tietoisuudesta, että hän oli entiselle rakastetulleen niin tärkeä.

syysprinssiTämän jälkeen viimeistelimme Syysprinssin kalaretki -novellin. Harri kertoi, missä määrin tapahtumat olivat todellisia ja missä määrin keksittyjä.

Harri Sirolan rajoite kirjailijana oli se, että hän ei pystynyt kirjoittamaan pelkän mielikuvituksensa varassa. Lahjakkuudestaan ja monitahoisesta persoonallisuudestaan huolimatta hän ei kyennyt aloittamaan fiktiota ilman todellista tapahtumaa tai muuta koettua kiinnekohtaa.

Hänen piti ensin elää kirjoittamansa todeksi.

Ryhtyisinkö kirjallisuusagentiksi?

Huhtikuun lopussa julkistettu tieto siitä, että Bonnier ostaa WSOY:n, on otettu kummastuttavan myötäsukaisesti ja hymistelevästi vastaan. Ainoastaan Anja Snellman on rohjennut tuoda esiin kirjailijan syvempiä tuntoja.

Kaikille alaa seuraaville pitäisi olla selvää, etteivät kirjailijoiden vaellusvuodet suinkaan ole ohi. Kustannusalan rakennemuutos jatkuu. Nyt WSOY:ltä lähtee Harri Haanpää, ja syksyllä nähdään uusia käänteitä kiehtovassa näytelmässä.

Perinteinen kirjailija–kustantaja-malli näyttää tulleen tiensä päähän. Kirjailijat ovat menettäneet luottamuksensa kustantajiin ja enemmän tai vähemmän epätoivoisesti etsivät turvapaikkaa. Ja mikäli et tätä jo tiedä, kerrottakoon, että muuttuneessa toimintaympäristössä kustantajat rakentavat parhaillaan uudenlaisia sopimusjärjestelmiä, joiden tarkoitus on kauniisti sanottuna viedä juusto kirjailijan lasten leivän päältä.

Ilmassa on vahva tilaus uudenlaiselle toimintamallille. Se luottoihminen, johon kirjailija voisi kaikissa tilanteissa turvata, olisikin agentti. Olen pohdiskellut, voisinko ryhtyä tällaiseksi agentiksi.

Tarkoitan tässä nimenomaan kotimaassa toimivaa kirjailijan edustajaa. Minulla ei ole vaadittavia kontakteja ja kokemusta kirjailijoiden ulkomaanoikeuksien hallinnointiin.

Oletetaan, että kahden vuoden kovalla työnteolla saisin 15–20 kirjailijan sopimusasiat hoidettavakseni. Heissä olisi muutama menestyskirjailija, koko joukko vankkaa keskikastia ja kourallinen tulevaisuuden toivoja. Neuvottelemieni sopimusten kautta kulkisi vuosittain noin sadantuhannen uutuuskirjan myynti. Kohtuullinen korvaus agentin työstä olisi kaksi prosenttia, joista toinen nipistettäisiin kirjailijalta, toinen kustantajalta.

Toimintamallissa on kaksi vaikeaa kohtaa. Ensinnäkin olisi kyettävä saavuttamaan kirjailijoiden luottamus ja saatava heidät vakuuttuneiksi, että sopimusasiat kannattaa hoitaa agentin kautta. Toiseksi olisi pystyttävä keräämään niin vahva kirjailijasalkku, että olisi ylipäätään asiaa neuvottelupöytään kustantajien kanssa.

Mutta taloudellisesti malli ei toimi. Suomi on liian pieni maa: liikevaihto ei riitä toimiston pyörittämiseen. Vaikka kysymyksessä olisi yhden miehen firma, agentti ei pystyisi maksamaan kohtuullista palkkaa edes itselleen.

Viime vuosien myllerryksessä kirjailijat ovat toimineet siten, että suuriin tai keskisuuriin kustantajiin pettyneet kirjailijat ovat hakeutuneet pienehköjen reilun kaupan kustantajien huomaan. Niillä on kuitenkin vain rajalliset mahdollisuudet ottaa lisää kirjailijoita listoilleen.

Siksi olen vakuuttunut, että agentit tulevat pian myös kotimaiseen kustannusbisnekseen. Kunhan vain joku keksii taloudellisesti toimivan kuvion. Tyytymättömiä ja turvattomuutta tuntevia kirjailijoita on jo riittävän paljon.

Kirjailijat putkessa

Viimeiset viisitoistavuotiset taitelija-apurahat on tiettävästi maksettu loppuun vuonna 2010, hurraa! Eipähän tarvitse niitä syöttiläitä enää verovaroin ylläpitää.

Vapaa kirjailija aloittaa uuden vuoden veitsi kurkulla. Valtion taiteilija-apurahaa ei ole tietenkään siunaantunut, niistähän päätökset annettiin jo kesällä. Ja Kulttuurirahastoltakaan tuskin tulee mitään. Pitää tehdä kirjastoapurahahakemus, sieltä sentään saa vähän. Mutta kevääseen on pitkä aika, mitä tässä syödään ennen kuin talven selkä on taittunut…

Suomessa on erinomainen apurahajärjestelmä sikäli, että se pystyy ylläpitämään niin suuren joukon. Monet vähälevikkisistä kirjailijoista tekisivät muutoin työtään nykyistä tiukemmassa ahdingossa.

Apurahakirjailijana silti tuskin koskaan pystyy nauttimaan sellaisesta vakaasta olotilasta, joka kuuluu tavalliselle palkansaajalle luontaisesti. Apurahapäätöksestä voi iloita pienen hetken, mutta ennen kuin rahat tulevat tilille, arki alkaa jauhaa euroja säälimättä.

On kuultu ilmaus, että kirjailija ”on apurahaputkessa”. Sehän on vallan ylellistä. Saa siis määräsumman rahaa joka kuukausi tarvitsematta tehdä oikeastaan mitään.

Olen seurannut kirjailijoiden luovaa työtä läheltä ja kauempaa ja voin todeta, että apurahaputki olisi taiteellisen työrauhan vähimmäisvaatimus. Kun lähestyy se hetki, jolloin rahantulo on katkolla, kirjailija joutuu jälleen kohtaamaan taloudellisen epävarmuuden, työvire kärsii, pitää haalia tilapäiskeikkoja jne. Jos apurahakausi on vuosi tai puoli vuotta, rauhasta ei juuri pääse nauttimaan.

Viisitoistavuotiset apurahat lopetettiin vuonna 1996, koska jotkut kirjailijat käyttivät niitä ’väärin’. Tällaisen perustelun olen kuullut. Onko myös viisivuotisissa väärinkäyttäjiä? Miten kirjailijan pitää käyttää stipendinsä, jotta hän tekisi sen oikein?

Kalle Päätalo ei hakenut koskaan apurahoja, hän oli sen verran periaatteen mies. Suomalaiseen apurahajärjestelmään on kuitenkin sisäänrakennettuna sellainen oletus, että apurahalla palkitaan työn laadusta, se on kirjailijan arvostuksen mittari. Tällä perusteella Jari Tervo, Anja Snellman ja Antti Tuuri ansaitsevat apurahansa, vaikka taloudellisesti he pärjäisivät ilman niitä.

Apurahoja ei voida jakaa sosiaalisin perustein. Jos kirjailija ei pysty maksamaan vuokraansa mutta teokset eivät ole tarpeeksi hyviä, ei ole perustetta apurahan antamiseen. Toimeentulotukea hän toki saattaa saada.

Tässä maassa kirjailijan menestys on edelleen moitittavaa. Pienikin menestys, kuten apurahan saaminen, riittää aiheeksi kateuteen. Populistista huomiota on helppo kiinnittää kertomalla, miten vaivattomasti kirjailijat keräävät paljon rahaa, apurahoina ja myyntituloina, kuten Helsingin Sanomat viikolla teki.

Nuoria kirjailijoita pitäisi tukea enemmän, se on selvää. Loput HS:n esittämistä muutosehdotuksista jäävät keskustelunalaisiksi. Ja varmasti niistä vielä keskustellaan.

Toivottavasti apurahoja ei tulevaisuudessa evätä sillä perusteella, että kirjailija on ollut liian kauan apurahaputkessa.