Mistä runot tulevat

Kirjoittaminen on helppoa, nykyään yhä suuremmassa määrin. Löydät internetistä vaivattomasti viisi vinkkiä, kuinka pitää kynä liikkeessä. Koulutusta tarjotaan monipuolisesti: kirjoittajapiireissä, nettikursseilla, jopa korkeimmalla akateemisella tasolla on jo valinnan varaa.

Helppoa on heinänteko, jos vain niittämisen taitaa. Olen toiminut kirjailijan ammatissa niin pitkään, etten suoranaisesti tarvitse opastusta. Kun ryhdyn runolle, näyttää kuin teksti syntyisi itsestään. Se on palkitsevaa, suorastaan nautinnollista työskentelyä.

Saatuani jotain valmiiksi saatan hätkähtää: minäkö tuon tein. Ihmettelen, mistä sanat tulivat ja kuka ne minulle antoi.

Tämä kokemus ei ole lainkaan harvinainen. Monet kirjailijat ovat jakaneet kuvauksia lähes transsinomaisesta luovasta työskentelystä. On väitetty, että Mika Waltari kirjoitti Sinuhen kuolleiden egyptiläisten henkien opastamana. Omaelämäkerralliseksi tulkitussa teoksessaan Neljä päivänlaskua hän itse kertoo kirjoittaneensa suurromaaninsa kertoja-päähenkilö Sinuhen sanelun mukaan.

Ranskalaiset surrealistirunoilijat André Bretonista ja Robert Desnosista lähtien kehittivät automaattikirjoituksesta taiteellisen ohjelman. Portugalilainen Fernando Pessoa kuvasi monien okkultististen kokemusten ohessa sitä, kuinka kirjoittaessa hänen ulkopuolellaan oleva voima ohjasi häntä ja kuinka oikea käsivarsi, siis kirjoituskäsi, nousi itsestään oudon tuntemuksen saattelemana.

On toki myös kirjailijoita, jotka haluavat poistaa inspiraatiolta romanttisen usvan ja mystiikan. He sanovat, että tarvitaan vain tahtoa, sinnikkyyttä ja sitkeää istumista. Olen toki itsekin kokenut tämän, kun kirjoitan proosaa.

Runouden luominen vaikuttaa kuitenkin tapahtuvan eri ulottuvuudessa. Runot vain tulevat, kun niiden aika on.

*

Uusimmassa kokoelmassani Puolitoista celsiusta (2023) on muuan runo, jonka syntyhistoria hämmästyttää itseänikin. On tavallista, että jotain jää luonnosasteelle odottamaan: tämä ei ole vielä valmis, palaan tähän myöhemmin. Luonteva hetki keskeneräisten runojen muokkaamiselle ja viimeistelylle on silloin, kun kokoelma on valmistumassa.

Kirja oli jo alustavasti taitettu. Tein pientä viilailua, jotta kaikki osat asettuisivat nätisti paikoilleen. Huomasin, että yksi runo puuttui – sekä taiton että osaston sisäisen logiikan kannalta.

Miten noin olikin käynyt.

Avasin koneellani olevan luonnosten ja keskeneräisten tekstien kansion. Selailin hajamielisesti tiedostoja, kunnes havahduin. Tämä on se runo, joka kokoelmasta vielä puuttuu. Sitä täytyy kuitenkin muokata, jotta se sopii paikoilleen.

Otin siis keskeneräisen runon esille ja ryhdyin työstämään sitä. Vaihdoin aloituksen, poistin useita säkeitä, kirjoitin lisää väleihin ja loppuun. Kirjoitin uutta tekstiä myös alkuun. Muutin otsikon.

Runo vaihtoi muotoaan.

Työstäessäni tunsin tyytyväisyyttä. Jokaisen korjauksen ja muokkauksen jälkeen runo alkoi yhä enemmän vastata sitä sisäistä kokemusta, jota olin siihen hakemassa ja joka alun perin oli ollut tähtäimessäni. Oikea sävy löytyi. En säälinyt väkeviäkään runokuvia, joita olin aiemmin kirjoittanut, mikäli ne eivät vastanneet mielikuvaani ja kokemustani, jonka runoon halusin tallettaa. Poistin yhä sanoja, kirjoitin uusia.

Kun lopulta sain runon valmiiksi, olin muokannut sitä sillä tavoin, ettei alkuperäisestä luonnoksesta ollut mitään jäljellä. Olin vaihtanut kaikki sanat, kaikki säkeet, kaikki säkeistöt. Ja sillä hetkellä runo solahti täysin luontevasti paikoilleen kokoelmaan.

*

Antiikin Kreikan muusat olivat nymfejä, runottaria, naispuolisia jumalolentoja, joista kullakin oli oma erikoisalansa eri taiteiden innoittajina. Myös kaikkiin uskontoihin näyttää liittyvän sellainen seikka, että pyhät kirjoitukset syntyvät jumalallisen ilmoituksen tuloksena, eräänlaisen sanelun pohjalta.

Nykyaikaisempi selitys luomisen mysteerille esittää, että alitajunta työskentelee. Filosofi Bertrand Russellin menetelmässä pannaan tiedostamaton töihin: syötetään intensiivisesti aineistoa mieleen ja jätetään se sinne muhimaan. Kun jonkin ajan päästä palaa työskentelyyn, asia on jo ratkennut, olkoon se sitten filosofinen ongelma tai runo. Ei tarvitse muuta kuin kirjoittaa ylös.

Runot tulevat aina mystisestä ulottuvuudesta. Ne eivät kerro alkuperäänsä. Mutta siinä mystiikassa ei ole mitään outoa vaan se on täysin luonnollista.

On aikoja, jolloin en saa runoja kirjoitettua. Silloin elämässä on liikaa touhotusta ja to do -lista on liian pitkä ja aikataulut ovat liian kireällä.

Mutta kun hiljaisuutta ja tilaa on riittävästi, kenties myös oleskelua runouden parissa, silloin runot ilmaantuvat. En oikeastaan pohdiskele, tulevatko tiedostamattomasta, ne vain nousevat esiin. En voi tietää, ovatko ne olleet olemassa jo aiemmin vai ovatko ne syntyneet esiin nousemisen hetkellä.

Kun vastakohdat katoavat

Sinikka Vuolan ensimmäinen romaani Replika edustaa haarautuvaa ja kertautuvaa kerrontaa. Taustalla lienee musiikillinen käsitys teoksen tematiikasta: jokainen toisto merkitsee jotain uutta.

Samalla romaani luo oman surrealistisen maailmansa.

Surrealismi ei oikeastaan tarkoita outoja kohtauksia ja tapahtumakulkuja, vaikka tällainen vaikutelma voi ensi silmäyksellä syntyä. Surrealistiset kuvat ovat todellisia, tajunnan syviä ja vahvoja kuvia, ja siitä tulee niiden vaikuttavuus.

André Breton hahmotteli surrealismin manifestissaan, että mielen tietyssä pisteessä elämä ja kuolema, todellinen ja kuviteltu, menneisyys ja tulevaisuus menettävät vastakohtaisuutensa. Ja se on täysin luonnollista psyyken toiminnalle.

Replikan tapahtumapaikka on meikäläisittäin vieraanoloinen nimetön pieni kylä ja myöhemmin kaupunki. Myös kaikki henkilöt jäävät nimettömiksi, he edustavat vain rooliaan: Leipuri, Lääkäri, Vanhus, Opettajatar.

Näin ollen romaanin maailma vaikuttaakin olevan ennen muuta sisäisen todellisuuden kuva. Se piste, jossa vastakohdat katoavat, on jo tavoitettu, ja siitä käsin tarinaa eletään.

Romaanin keskeisessä jaksossa kuvataan pitkään päähenkilön äidin kuolemaa, ja jopa henkilöiden erillisyys menettää merkityksensä.

Minä olen nyt kuoleman iässä, sillä vastakohdat, joista elämä muodostui, ovat kadonneet. Olen esittänyt osani loppuun ja saan nyt mennä. Kivut ovat luitteni ytimessä, kaikkeuden uumenessa, tavoittamattomissa. Olen maa jota kynnetään tuhansilla partaveitsenterävillä auroilla, jokainen vako pulppuaa verta. Minä olen kuoleman iässä ja makaan vuoteessä keskellä huonetta: vuoteessa jossa olen saanut alkuni, vuoteessa jossa olen syntynyt, vuoteessa jossa olen synnyttänyt, vuoteessa jossa kohtaan loppuni.

Sinikka Vuola on aiemmin tullut tunnetuksi runoilijana. Myös hänen kerronnassaan tuntuu kielellinen terä, joka ylläpitää tuoreutta ja valppautta.

Sinikka Vuola: Replika. 197 sivua. Tammi.