Aloin pari vuotta sitten kuunnella Sofia Karlssonia. Hän on kaunisääninen ruotsalainen folklaulaja, joka esittää usein runoihin sävellettyjä lauluja. Muuan suosikeistani on ollut Fredmanin epistola n:o 81 Märk hur vår skugga, Carl Michael Bellmanin käsialaa.
Minulla oli tapana kuunnella sitä hieman romanttisessa mielialassa: elämä on katoavaista, otetaan hetkestä kiinni. Näin oli, kunnes laulun merkitys muuttui minulle peruuttamattomasti.
Runo kertoo hautajaisista, ja laulajaminä pyytää ystäväänsä auttamaan kiven raahaamisessa ystävän, ”siskomme”, haudan päälle.
Kun viimeksi autostereoista soivat nuo sävelet, laulun loppuessa olin enteellisesti perillä juuri siellä, minne olin menossa. Parkkeerasin auton, itkin tovin ja lähdin muistotilaisuuteen.
Runon avaussäkeet kuuluvat:
”Märk hur vår skugga, märk, Movitz mon frère, / inom et mörker sig slutar.” Ystävykset seisovat haudan partaalla ja huomaavat, että heidän varjonsa heittyvät haudan pimeyteen.
Muistotilaisuuden tunnelma oli kummallinen. Se oli oudoin inhimillinen kohtaaminen, jossa olen ollut mukana. Laulun sanat seurasivat minua, mutta tuntui siltä kuin kaikki muutkin olisivat tempautuneet samaan tunnelmaan.
Siinä me seisoimme haudan partaalla ja katsoimme, miten varjomme hävisivät monttuun. Ihmisten puheista kuului mittaamaton hämmennys. Olimme kaikki poissa tolaltamme.
Bellmanin laulua en ole sen jälkeen kuunnellut. Tänään aion laittaa sen soimaan illan pimetessä. Sen jälkeen teen kierroksen kotikaupunkini kirkkomaalla ja katselen yötä vasten kohoavaa kynttilämerta.