Vanha kirjailija istui Torreviejan Suomi-talossa lukemassa lehtiä ja juomassa kahvia. Tänään hän oli ehtinyt tänne vasta iltapäivällä, sillä aamulla hän oli tempautunut tutkimaan J.P. Donleavyn Holtitonta miestä. Aika oli vierähtänyt huomaamatta.
Kirjailija lähes hämmästyi, kun sisään poikkesi kaksi vanhaa tuttua, maisteri Lehtonen ja ekonomi Ranta. Lehtonen oli eläköitynyt pari vuotta aiemmin rehtorin toimestaan, ja Ranta oli jättäytynyt pois oravanpyörästä toimitusjohtajalle kuuluvat mukavat bonukset takataskussaan. Molemmat olivat hyväkuntoisia ja päivettyneitä.
Tervehdittiin, käteltiin, lyötiin kättä olkapäälle.
”Mitä sinä vielä täällä Torressa?” Ranta kysyi kirjailijalta.
”Mikäs täällä ollessa.”
”Muuta ihmeessä Alicanteen, siellä on ihan toinen meininki. Myytte asunnon ja ostatte sieltä tilalle.”
”Ei kiinnosta.”
”Eihän täällä tapahdu mitään, ei ole iltahuveja.”
”Minä katson auringonlaskua.”
Lehtonen ja Ranta jäivät toljottamaan kirjailijaa.
”Eikö tuo ole jo monesti nähty…”, Lehtonen tapaili. ”Tarkoitatko että joka ilta?”
”Joka ilta.”
Miehet kääntyivät jatkamaan matkaansa. Heillä oli vireillä vaatimatonta kiinteistökauppaa, ihan ajan kuluksi, sen vuoksi he täällä tänään olivat, mutta nyt jo Alicanten señoritat kutsuivat. Vaimon viereen he kuitenkin lopulta päätyisivät, kirjailija arveli naurahtaen.
Illalla vanha kirjailija käveli rantakatua ja tuli vakituiseen paikkaansa. Hän otti kengät jalastaan ja astui rantahiekalle. Hän meni rantaviivalle, seisoi siellä jalat nilkkoja myöten hiekassa.
Meri oli tyyntynyt, mutta kuten aina rantaan kuitenkin löi pieniä aaltoja, vaahtovanat levisivät hiekalle. Auringonlaskun sillä hetkellä, kun valon vähenemisen havaitsee, kirjailija katsoi eteensä, muisti vuosiaan pienen pitäjän kanttorina ja ryhtyi laulamaan. Hän päästeli täysin palkein:
Taas päivä ajan virtahan nyt iäks uppoaa,
armosta hyvän Jumalan yö levon lahjoittaa.
Aurinko laski, suolainen ilma tuoksui ja meren hiljainen kohina antoi virrelle taustan. Kulkijat rantakadulla pysähtyivät katsomaan ja kuuntelemaan.