Aleksis Kivi – Liukkonen

Kirjailija kaipaa teoksilleen lukijan, mielellään useita. Jos hän saa toivoa enemmän, hän haluaa hyvän lukijan: kiinnostuneen, oivaltavan, kirjallisuuden tosi ystävän.

Kirjallisuusteoriassa kehiteltiin 1970-luvulla sisäislukijan käsite. Sen mukaan sisäislukija on tekstiin koodattu ihanteellinen lukija, joka ymmärtää kaiken mitä teos voi sisältää ja joka lisäksi tajuaa mistä kirjallisuudessa on kysymys.

Olisipa hienoa saada osakseen tuollainen lukija. Mutta teoria myös sanoo, ettei tällaista lukijaa ihmisten maailmassa ole olemassa. Jokainen todellinen lukija on jollain tavoin rajoittunut.

Kun olen tehnyt romaaneita, novelleja tai runoja, olen aina pitänyt tärkeänä sitä, että kirjoitan aiemman kirjallisuuden päälle. Kirjoissani kuuluu kaikuja muiden kirjailijoiden teoksista, ja käyn mielelläni vuoropuhelua edeltäjieni kanssa.

En kuitenkaan halua paljastaa kirjallisia esikuvia kovin suoraan, sillä sellainen mielestäni latistaa lukukokemuksen. Jos lukija löytää kirjallisen viittauksen, hän ehkä oivaltaa jotain ja ilahtuu. Minulle kirjallisuus on myös älyllistä peliä, jonka parissa voi viihtyä erityisellä tavalla.

Kun julkaisin esikoisromaanini Häätanhu vuonna 1996, siitä kirjoitettiin useita arvosteluja. Tuolloin lehdet vielä julkaisivat arvosteluja, oli jopa arvostelijoiden ammattikunta.

Petyin kuitenkin esikoiseni arvosteluvastaanottoon. Olin suorastaan vihainen siitä, että juuri kukaan ei huomannut, miten paljon nokkelia kirjallisia viitteitä olin sommitellut romaaniini. Olin kirjoittanut teoksen kaiken fanittamani suomalaisen kirjallisuuden päälle. Tomppelit arvostelijat mainitsivat ainoastaan kaksi kirjallista viittausta romaanin nimen perusteella. Nykyään sellaiset löytyvät silmänräpäyksessä googlaamalla, ja niistä ei todellakaan kirjassani ollut kysymys.

Ainoastaan Hufvudstadsbladetin Elisabeth Nordgren huomasi viittauksen alkuperän oikein. On olemassa erittäin tunnettu suomalainen klassikko, jossa hääjuhla tempautuu koomiseen vauhtiin ja jossa väärä mies on sulhasena.

No tietenkin, Aleksis Kiven Nummisuutarit. Näytelmän ruotsiksi kirjoitettu varhaisversio tunnetaan kirjallisuushistoriassa nimellä Bröllopsdansen. Siihen nimenomaan viittasin. Onko tuo nyt niin vaikea keksiä?

Johtopäätös: hyvä lukija on sellainen, joka hoksaa jonkin tärkeän asian, mitä muut eivät ole huomanneet.

Onko tipaton tammikuu pitänyt? Tekeekö tiukkaa? Onko viinahammasta kolottanut?

Olen nauttinut suunnattomasti suomalaisen kirjallisuuden juopottelukohtauksista. Nummisuutarin Eskon ensimmäinen humala, vänrikki Koskela vetää vaihteen kakkoselle, muurari Hiltunen saarnaa, Sepe ja Valtteri törpöttelevät saaressa ja hiekkakuopalla.

Kirjallisesta ryypiskelystä olen löytänyt suurta komiikkaa. Sankari saa siivet selkäänsä ja kohoaa korkeuksiin. ”Näin ihanata, näin taivaallista, näin rautarohkeata! Olis koko mailma sylissäni, niin suutelisinpa sitä kuin veljeä rakasta.”

Todellisessa elämässä olen jokseenkin tympääntynyt juoppoihin. Jos tämä kuulostaa kaksinaismoralismilta, olkoon se sitä. En jaksa kuunnella humaltuneiden horinoita. Ja kun jossakin poksautetaan kuohuviinipullo juhlan kunniaksi: hohhoijaa, tätäkö se on taas. Myöhemmin illalla mieleen pulpahtelee muita interjektioita.

Olen joutunut läheisiin kosketuksiin liian monen alkoholistin kanssa, normijuopoista suuremmin lukua pitämättä. Enkä usko, että olen tässä maassa ainoa laatuani. Jos omien vanhempien alkoholismilta on säästynyt, aina jossain on juoppo setämies, veli, sisko tai naapuri, joka tulee silloin kun ei kutsuta.

Tipaton tammikuu on suomalaisen kaksinaismoraalin uusi oiva perinne. Helmikuussa sitten taatusti korkki narahtaa. Aina löytyy hyviä verukkeita juomiseen, sen todistavat punaposkinen viinintuntija ja viskientusiasti, jolla on maksakirroosi, sekä after skissä viihtyvä laskettelija.

Suomessa juodaan enemmän viinaa kuin koskaan, puhdasta alkoholia yli kymmenen litraa henkeä kohti vuodessa eli koskenkorvapullo viikossa jokaiselle vauvasta vaariin. Jos puolet kansalaisista ei juo ollenkaan, toinen puolisko on pelkkiä suurkuluttajia. Alkoholin kulutus on viisinkertaistunut vuodesta 1960. Sosiaalisella näyttämöllä jälki on karmeaa.

Meikäläiseen alkoholikulttuuriin kuuluu, että kaikkien on ryypättävä. Jos ei ota, se pitää selittää jotenkin (auto, antibioottikuuri). ”En halua alkoholia”, on tahditon vastaus.

Olin kerran kutsuilla, joissa kukaan ei juonut. Nautittiin herkulliset ruoat, ja siinä kohdassa kun tavanomaisissa juhlissa olisi ryhdytty toden teolla pullojen tyhjentämiseen, ei ollutkaan muuta tehtävää kuin seurustella iloisten ja terveiden ihmisten kanssa. Se oli raikkaasti päihdyttävä kokemus.

Olen jo pitkään ihmetellyt, miksei mikään puolue ota raittiusaatetta ohjelmaansa. Siitä tietenkin seuraisi puolueelle harras ja ikävä imago, ja poliittisesti se olisi epäviisasta. Suomalainen alkoholikulttuuri on kuitenkin pakko muuttaa toisenlaiseksi. En tiedä, kuka sen tekee, mutta on välttämättömät minimivaatimukset, jotka pitäisi saada käyttöön välittömästi: 1§ Herooisia juoppoja ei ihannoida. 2 § Alkoholisti-sanan käyttökynnystä on alennettava, ei herjaamistarkoituksessa vaan siksi että ongelma voidaan tunnistaa. 3 § Lasten nähden ei ryypiskellä eikä kärsitä krapulaa. 4 § Nuorten juopottelua ei pidä sallia.

Näillä suojellaan ainoastaan syyntakeettomia. Kohtuu- ja kohtuuttomat käyttäjät ottakoot vaarin itsestään.