Olen vuoden ajan hakeutunut tietoisesti sosiaalisen median pariin. Ajoittain innostukseni lopahtaa, mutta sitten taas terästän mieleni ja haluan olla siellä läsnä. Kaikkialla, koko ajan, kaikkien kanssa.
Pidän blogia, olen Facebookissa, olen luonut LinkedIn-profiilin, tweettaan ja koetan pysyä tapahtumissa mukana. Sillä hetkellä, kun kriittinen massa käyttäjiä siirtyy Google+:aan tai Diasporaan, minä olen jo siellä.
Olen tavattoman utelias uuden teknologian tarjoamista mahdollisuuksista. Jostain syystä silti kosketukseni sosiaaliseen mediaan on vähemmän intensiivinen kuin perinteisiin välineisiin. Kirjan lukeminen, elokuvan katsominen ja jopa päivittäisten talous- ja kulttuuriuutisten seuraaminen imee paljon voimakkaammin mukaansa.
Huomaan kyllä, mistä minulla kiikastaa. Olen odottanut sosiaaliselta medialta erityisiä sisältöjä. Olen käsittänyt erilaiset sosiaalisen median palvelut uusina ilmaisumuotoina tai viestintävälineinä, ja aika usein olen pettynyt, vaikka iloisiakin yllätyksiä sattuu kohdalle.
Joku paremmin ”digitaalisen eran” hermolla oleva voisi huomauttaa minulle: sosiaalisessa mediassa on ensisijaisesti kysymys sisältöjen suodattamisesta, jakamisesta, linkittämisestä jne. Sisällöt saatetaan toki luoda siellä, mutta yhtä hyvin ne voivat olla lähtöisin jostain muualta. Tärkeintä on viestivä verkosto, joka suodattaa sinulle niitä asioita, joista olet kiinnostunut.
Niinpä. Tämä on minusta tällä hetkellä suurin sosiaalisen median puute.
Joku nimeää itsensä Twitterissä sosiaalisen median edelläkävijäksi, jotta saisi paljon seuraajia mikroblogimerkinnöilleen, mutta kykenee lähinnä tuottamaan linkkejä artikkeleihin, joissa kerrotaan, miksi some on niin hieno juttu. Tämä suuri ajattelija on todellisuudessa ehkä töyhtötukkainen datanomi tai slipoveriin pukeutuva insinöörikoodaaja, joka ei ole tottunut ilmaisemaan itseään sanallisesti tai kuvallisesti tai muutenkaan.
Tosiasiassa se hieno juttu antaa vielä odottaa itseään.
Sosiaalinen media suodattaa ja jakelee niin paljon informaatiota, että siihen on vaikea luoda aidosti kiinnostunutta suhdetta. Aika ei kerta kaikkiaan riitä, kun pitää elää ja rakastaa, huolehtia lapset kouluun ja koira ulos, vaalia fyysistä ja henkistä vireyttä hyvillä harrastuksilla.
Liian arkipäiväiset merkinnät eivät minusta ole suuri ongelma. Niitä lueskelee tai silmäilee nopeasti läpi. Facebookin antoisinta sisältöä ovat ne henkevät ja leikkisät yksilöt, jotka saavat arkensa näyttämään huvittavalta ja eletyltä. Kuvat tutuista ihmisistä ovat kivoja mutta joskus vaikuttavat liian yksityisiltä. Lempikappaleiden musiikkivideoita tyrkytetään aivan liikaa, samoin kuin tavallisten tiedotusvälineiden uutislinkkejä.
Olisiko lopulta niin, että useimmat sosiaalisen median käyttäjät eivät halua laittaa jakoon mitään tärkeää. Pelko yksityisyyden ja tekijänoikeuksien menettämisestä estää spontaanin jakamisen.
Runoilijat eivät tweettaa runoja. Elokuvaohjaajat eivät laita YouTubeen videopätkiä. Alan parhaat juorut kerrotaan edelleen muualla kuin Facebookissa.
Minä odotan, koska esitellään sosiaalinen media 2.0. Meneekö siihen vuosia vai vielä pitempään? SoMe 2.0 tarkoittaa välinettä, joka käsittää sekä verkoston että merkityksellisen sisällön.
Sen aika koittaa silloin, kun käyttäjät uskaltavat ja haluavat jakaa niitä sisältöjä, jotka ovat heille tärkeitä. Sen aika koittaa silloin, kun palveluita käytetään luovasti ja innovatiivisesti. Sen aika koittaa silloin, kun sosiaalisessa mediassa käytettyä aikaa ei tarvitse puolustella muille.
Lähes rajattomat mahdollisuudet ovat jo olemassa.