Pentti Saarikoski kirjoitti: ”Toijalan takana ei ole paljon mitään.” Kyllä siellä on: aika saakelin merkittävä kirjallisuuskaupunki.
Kyseiseen Saarikosken runoon on liitetty anekdootti Eino Leinon seuran kirjailijoiden matkasta Tampereelle. Pirkkalaiskirjailijoiden vieraana helsinkiläiset modernistit eivät voineet sietää sitä, miten Väinö Linnaa kumarrettiin. Aikalaiskritiikeissään he suhtautuivat nuivasti Linnan lisäksi myös Lauri Viitaan.
Tampere on minulle temperamentiltaan vieras kaupunki, mutta olen äärettömän kateellinen sen kirjallisesta ilmapiiristä. Pirkkalaiskirjailijoihin kuuluu useita ystäviäni, ja seuraan heidän kauttaan mielestäni ainutlaatuista perinnön vaalimista runo- ja proosatilaisuuksineen. Aamulehden päätoimittaja Jouko Jokinen on sanonut, että kulttuuri ja kirjallisuus ovat lehden painopistealueita.
Kuinka moni muu päivälehden päätoimittaja sanoo niin?
Luulen, että Tampere on kirjallisuuden miljöönä niin tiivis ja omaleimainen siksi, että kaupunki on paineistettu. Kahden järven solmukohtaan on muodostunut, emeritusprofessori Yrjö Varpion sanoin, ”teknillis-sosiaalinen hiidenkirnu, jota nimitettiin myös tehdaskaupungiksi”.
Elävän kirjallisen kulttuurin edellytyksiä on se, että kirjallisuudesta keskustellaan muutenkin kuin mainoslauseiden kautta, naistenlehtien ’syvähaastatteluissa’ tai kirjamessuilla. Siksi tartuin hanakasti etupäässä tamperelaisten ja turkulaisten kirjallisuudentutkijoiden esseeantologiaan Luojan palikkaleikki.
Voi vain iloita siitä, että juhlavuotenaan Lauri Viita saa tämänkin huomionosoituksen. Moreenista ja Kukunorista lähtien hänen tuotantonsa esitetään elävänä ja puhuttelevana.
Dosentti Olli Löytty vertaa Viitaa kirjailijana Hassam Blasimiin. Molempien kirjailijoiden tuotannossa pienestä paikallisesta kuvauksesta kasvaa kokonainen maailma. Se lienee hyvälle kirjallisuudelle ominaista.
Luojan palikkaleikki. Esseitä Lauri Viidasta. Toimittanut Olli Löytty. 221 sivua. Teos.