Minäkin olen tehnyt luokkaretken eli koulutuksen avulla ’noussut’ työväenluokasta siisteihin sisätöihin. Molemmat vanhempani muuttivat 1950-luvulla Savosta Helsinkiin työn perässä. Minä pääsin vuonna 1971 oppikouluun ja siitä eteenpäin.
Muutama päivä sitten Helsingin Sanomat selosti Mari Käyhkön sosiologista tutkimusta, että duunaritaustaisilla maisterisnaisilla on tunne jäämisestä kahden maailman väliin. Toteamus jäi vaivaamaan. Olisiko suhtautuminen naisiin erilainen kuin miehiin?
Yliopistolle en onnistunut koskaan kiinnittymään. Olin viitisen vuotta jatko-opiskelijana, yhden vuoden assistenttina ja väittelin tohtoriksi – ja akateeminen urani oli sitten siinä. En kuitenkaan koskaan tuntenut, että minua olisi hyljeksitty työväenluokkaisen taustani vuoksi, sillä en tehnyt siitä mitään numeroa. Minun mielestäni yliopisto oli vain työpaikkana vieraannuttava ja kaikki pitivät toisiaan kilpailijoina.
En myöskään ole kokenut sellaista, että olisin muuttunut oudommaksi kasvutaustani sukulaisille ja tutuille. Jos olen tarttunut talikkoon, rautakankeen tai muuhun raskaaseen työkaluun, en ole kuullut huudahdusta: ”Tulukee kahtommaan, kun viisaustieteen tohtor tekköö töetä.”
En ole varma, voiko Suomessa puhua enää luokkayhteiskunnasta. Sosiaaliset rakenteet ovat monimutkaistuneet. Työläisvanhempani ovat omalla ahkeruudellaan nousseet elintasoltaan keskiluokkaan, mutta minun kaltaiseni humanistisen kulttuurityöläisen sosiaalinen asema on vajonnut.
Myös presidentti Mauno Koivisto teki luokkaretken. Hänen ikäpolvessaan se oli harvinaisempaa, eikä tuota käsitettä ollut vielä keksitty. Se, että ahtaajana työskennellyt Koivisto jatkoi ruumiillisen työn tekoa kesämökillään, on antanut aiheen julkaista hänestä sankarillisia otoksia kuvalehdissä.
Vanhemmilleni Koiviston tulo päämieheksi oli suuri tapaus. He tunsivat hänet omaksi presidentikseen. Koiviston esimerkin mukainen oli myös sosiaalisen nousun mielikuva, jota he koettivat minulle välittää: pitää lukea ja opiskella, jotta pääsee elämässä eteenpäin. Siihen he väsymättä kannustivat.
Entä sitten kokemus ulkopuolisuudesta? Eikö se ole inhimillinen peruskokemus: vaikka kuinka ponnistelisi tunteakseen kuuluvansa porukkaan, aina tulee se hetki, jolloin on kohdattava itsensä.
”Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin, / yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot.”
Koulutus ja ulkopuolisuus yhdistyvät myös minun kokemuksessani, mutta niiden välillä ei ole syy–seuraus-suhdetta. Niiden ansiosta olen riippumaton ja vapaa liikkumaan erilaisissa sosiaalisissa ympäristöissä.
Yksi vastaus aiheeseen “Minä, mutsi ja Mauno Koivisto”
Pidätän itselläni oikeuden kokea vierautta tietyissä ihmisryhmissä. Uskon, että sosiaalisella taustallani on siihen ollut vaikutusta.
Varmaankin tässä elämässä vieraudentunteeseen vaikuttavat monet muutkin seikat. Kuten ilonen lapsuus ja maaseutu- tai kaupunkitaustaisuus. Tai se, vietitkö lapsuutesi lähiössä vai keskikaupungilla. Silläkin on oma merkityksensä.
Jos vanhempasi ovat akateemisesti koulutettuja, jälkikasvukin tulee toimimaan näin. Tutkimukset vahvistavat tämän. Ja sama pätee toisinpäin. On perheitä, joissa lapset eivät enää näe vanhempiensa menevän aamulla töihin. Senkin on todettu periytyvän. Eikä se ole ihmisten oma vika, välttämättä.