Iskelmästandardin ikivihreässä tulkinnassaan David Lee Roth laulaa gigolosta, joka tekee perustavan huomion: kun loppu tulee, elämä jatkaa kulkuaan yksilöstä piittaamatta. ”Life goes on without me.” Lohdullista tässä havainnossa on se, että se koskee kaikkia yhtäläisesti, ei vain seuralaispalveluja tuottavia yksityisyrittäjiä.
Luopuminen on välttämätöntä, ja usein voi todeta, että ihmiset aiheuttavat itselleen suuria kärsimyksiä, kun eivät hyväksy tätä periaatetta. Koko elämähän on luopumista: fyysinen kunto rapautuu, lapset lähtevät maailmalle, tulee potkut työpaikasta tai jää eläkkeelle, leskeytyy, sairastuu vakavasti, tietää pian kuolevansa.
Vai onko tässä ihmisten kesken temperamenttieroja? Ehkä jotkut kykenevät ryntäämään eteenpäin, aina seuraavaan vaiheeseen. Minulle se ei onnistu.
Olen äskettäin joutunut työnantajan kehotuksesta luopumaan työpaikasta, jossa ehdin olla kymmenen vuotta. Tämän seikan läpikäyminen tapahtuu yllättävän hitaasti.
Järkeilevä ääni tajunnassani sanoo, että muutos on hyvästä. Se antaa tilaa uudelle, ja itse luopumiseen on hyvä tottua, jottei joskus päädy ylitsepääsemättömään kriisiin. Joku saattaa eläkkeelle jäädessään pudota mustaan aukkoon, olen kuullut tällaisia tarinoita.
Mutta emotionaalinen prosessi ei tottele järkeilyä. On vaikeaa, ajoittain lähes sietämätöntä, luopua vaikkapa siitä vaikutusvallasta, joka minulla kustantamon työntekijänä on ollut: millaisia kirjoja suomalaiset saavat syksyllä luettavakseen. Nämä kädet ovat muovanneet, pidelleet lankoja, torjuneet ja antaneet – mitä niillä nyt tekee?
Tulee mieleen monia iäkkäitä ja edesmenneitä sukulaisia, jotka testamentin tai ennakkoperinnön kautta ovat halunneet vielä viimeksi jättää kädenjälkensä tähän maailmaan. On nähty pöyristyttäviä taloudellisia järjestelyjä jäljellejäävien mieliä kuohuttamaan. Muuan sukulaismies ilman rahanpuutetta halusi juuri ennen voimien lopullista ehtymistä hakata metsää ja jättää jäljet erään saaren herkkään luontoon. Siellä metsäkoneen kulku-urat näkyvät varmasti ainakin 30 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, ehkä pitempäänkin.
Ei kai ole suurempaa viisautta kuin pystyä irrottamaan otteensa maailmallisista asioista silloin kun on sen aika. Ei tarvitse muuta kuin olla valmis katsomaan ja toteamaan: näin nuo asiat nyt menevät, enkä minä halua vaikuttaa niihin millään tavalla.
Jospa istun aloillani ja tutkin tätä havaintoa siihen asti, kunnes se läpäisee koko olemukseni. Olla, takertumatta. Nähdä, liikuttamatta. Tehdä, pyrkimättä.