Mirkka Rekola: Taivas päivystää. WSOY 1996. 71 s. 97 mk.
Mirkka Rekola kirjoittaa hämmästyttävää runoutta. Vaikka luulen tuntevani läpikotaisin hänen kielimaailmansa ja keinonsa, uusi kokoelma Taivas päivystää häkellyttää tuoreudellaan.
Ja silti se on runoilijaa itseään: huiman rohkeaa ja pienillä sanoilla puhuttelevaa.
Jos Rekola olisi saanut ansaitsemaansa arvostuksen jo 1960-luvulla eikä vasta vähitellen 1980-luvun mittaan, suomalaisen runouden historia näyttäisi toisenlaiselta. Hän lukeutuu keskeisiin modernisteihin.
Ehkä kaikkein vaikuttavinta Rekolan runoissa on se syvä ilo, joka niistä aukeaa. Tunne ei saa äänekkäitä ilmauksia eikä kulje suurten joukkojen mukana, vaan atmosfääri on intiimi ja hiljentyvä.
Paradoksaalisti syrjään vetäytymällä löytyy tiivis eläytyminen kanssaihmisiin, luontoon ja koko luomakuntaan. Siten löytyy kohtaamisen riemu.
Maailma liikkeessä
Eläytyminen voi tapahtua niin syvästi, että minuudet vaihtuvat. Minä ja sinä vaihtavat paikkaa, ja kukapa ei hätkähtäisi huomatessaan itse olevansa toinen. Tätä kokemusta voi nimittää rakkaudeksi, vaikkei Rekola yleensä käytä sitä sanaa.
Yhdessä runossa eläytyminen toteutuu kirkkaana muistikuvana, kuinka joku näkee itsensä lapsena ja äitinsä siinä samassa hahmossa. Se kuva on runollisesti ja psykologisesti tosi.
On paljon kirjoitettu Rekolan runojen ykseyden kokemuksesta, mikä on hänelle edelleen, pysyvästi olennaista. Runoissa maailma ei pysähdy vaan se aukeaa alati muuttuen liikkeen mukana.
Rekolan maailmassa ei ole rajoja, ei todellisia vastakohtia. Se tulee lähelle Helvi Juvosen ja myöhäisen Aaro Hellaakosken katsomuksia, vaikka ilmaisultaan Rekolan runot ovat täysin erilaisia.
Miten outoa, että Juvosen, Hellaakosken ja Rekolan maailmankuvaa voi tulkita viittaamalla samalla kertaa sekä kristillisiin että zen-buddhalaisiin ideoihin, eikä siinä näy mitään ristiriitaa.
Liukuva lause
Rekolan runoissa maailmankuva ja kieli ovat yhtä. Merkityksestä toiseen liukuva lause ilmentää kokemusta maailmasta.
Tällä kertaa liukumat toteutuvat teoksessa kauttaaltaan. Vierekkäisissä runoissa kuvat ja teemat vaihtuvat vähitellen, ilman kontrasteja. Kokoelma on sommiteltu ilman osastojakoa, niin että runojen läpi kulkee kuin huomaamatta.
Rekolan kieli on niin omaperäinen, että sen selittämisessä on kielen ja kirjallisuuden tutkijoille haastetta. Hän on löytänyt loputtomiin keinoja monimielisyyden tavoittamiseen.
Mutta Rekolan kielessä ei ole mitään luotaantyöntävää vaikeutta, vaan se kutsuu mukaan. Kuka tahansa joka paneutuu runoihin kiireettä näkee hämmästyen, miten monella tavalla voi lauseen, virkkeen ja runon lukea. Samalla hän saa oppitunnin suomen kielen kauneudesta ja arvaamattomista ilmaisuvaroista.
Jos olet päättänyt lukea vain yhden runokirjan tämänsyksyisistä, valitse Mirkka Rekolan Taivas päivystää.
Helsingin Sanomat 17.12.1996