Kirjailijoiden ja tutkijoiden puheenvuoroja taiteen ja kirjallisuuden etiikasta
Todistajan katse. Kirjoituksia taiteen ja kirjallisuuden etiikasta. Toim. Leena Krohn ja Eila Kostamo. WSOY 1992.
Nykyisessä sallivuuden ilmapiirissä esteettiset arvot käyvät eettisten edellä. Moni ei halua puhua moraalista, ettei leimattaisi moralistiksi. Kun yhteiskunta on kehittynyt yleisesti suvaitsevaksi, taiteilijoille halutaan sallia vielä keskimääräistä enemmän vapauksia.
Kirjallisuutta ja ”moraalista terveyttä” käsittelevässä esseessään Jan Blomstedt huomauttaa, että esimerkiksi kriitikosta on tullut kirjallisuuden tekninen asiantuntija, joka ei ota kantaa arvokysymyksiin tai moraaliin.
Kuitenkin ilman moraalista tuntoa ja arvoherkkyyttä ihminen on vajavainen.
Osa kirjoista ja taideteoksista ei nosta eettisiä kysymyksiä polttavina esille, mutta joissain tapauksissa moraalisia kannanottoja ei voi väistää. Esimerkkeinä voi mainita Hannu Salaman Juhannustanssit, Jumalan teatterin esityksen Oulussa ja Teemu Mäen kissantappovideon. Useimpien moraalinen tunto vaatii jonkin kannan ottamista tällaiseen taiteeseen.
Mutta Blomstedtin mielestä ihmisen moraalinen terveys edellyttää minkä tahansa teoksen arvomaailmaan eläytymistä ja suhteuttamista omaan suvaitsevaisuuden asteikkoon. Eettisiä kysymyksiä ei voi taiteista puhuttaessa jättää koskaan syrjään.
Leena Krohnin ja Eila Kostamon toimittama Todistajan katse sisältää kirjailijoiden, tutkijoiden ja filosofien kirjoituksia taiteen ja kirjallisuuden etiikasta. Antologia vastaa olemassaolevaan tarpeeseen ja täyttää hyvin tarkoituksensa, koska se herättää halun ottaa kantaa, olla samaa tai eri mieltä.
Kissantappovideo
Todistajan katse -antologian alkusysäyksenä lienee ollut se keskustelu, jota Helsingin Sanomissa käytiin 1990 Teemu Mäen kissantappovideon tiimoilta. Videoteoksessaan Sex and Death Mäki rääkkäsi kissan hengiltä. 30 kulttuurihenkilöä esitti julkilausuman, jossa he tuomitsivat Mäen menettelyn.
Keskustelun osapuolet asettuivat asemiin lähinnä kirjailija Leena Krohnin ja toisaalta Teemu Mäen näkökantojen taakse.
Otsikolla Erään keskustelun anatomia Pertti Lassila dokumentoi tätä keskustelua ja analysoi sen argumentaatiota. Hän selventää eri näkökantoja mutta ei halua jättäytyä viileästi ulkopuoliseksi vaan antaa varauksettoman tukensa Leena Krohnille.
Lassila tuomitsee Jyrki Lehtolan ja Ruben Stillerin harjoittaman epä-älyllisen keskustelun sabotoinnin, mutta myöskin Carolus Enckellin taktikoinnin. Lassilan mielestä käydyssä keskustelussa murheellista oli se, argumentointi jäi puutteelliseksi.
Minusta perustelut vaikuttavat riittäviltä: kyllä ristiriidat olivat mielipiteissä. Ymmärrän hyvin esimerkiksi Tuomas Nevanlinnan argumentin, vaikken ole samaa mieltä. Hän selittää, että Mäen teos herätti moraalista närkästystä, koska kissan tappaminen videolla on rikos fiktiota kohtaan.
Taitelija Mäen taas ei olisi pitänyt selittää tekoaan; kissantappovideo sisältää omat argumenttinsa. Mäen erehdys oli siinä, että hän selitteli jälkikäteen: ”Moraalilla ja taiteella ei ole mitään tekemistä keskenään. Ei ihminen sisimmässään tiedä, mikä on oikein ja mikä väärin.”
Sen lisäksi, että Mäki aiheutti turhaa kärsimystä, hän myös osoittautui näkemyksissään falskiksi ellei nihilistiseksi taiteilijaksi.
Taiteilijan vapaus
Eettiset kysymykset ovat tavattoman vaikeita. Filosofit Heta ja Matti Häyry pyrkivät selkeyttämään kenttää filosofisen analyysin keinoin.
Heidän esimerkkinään on ”inhimillisten korvarenkaiden” tapaus, kuvanveistäjä Richard Gibsonin työ Human Earrings, joka asetettiin näytteille Lontoossa keväällä 1989. Teoksen muodosti jalustalle asetettu mallinuken pää, jonka kumpaakin korvaan oli kiinnitetty aito, kuivattu kaksikymmenviikkoinen ihmissikiö.
Häyryt esittävät jaottelun, millä eri perusteilla taidetta on pidetty moraalisesti tuomittavana: muille aiheutettu vahinko, itselle aiheutettu vahinko, muiden tuntojen loukkaaminen ja ’puhdas’ moraalittomuus.
Aiheen hankaluuden vuoksi Häyryt joutuvat karkeistamaan paljon ja esittämään ongelmia yksinkertaisempina kuin ne ovat. Mutta itse argumentaatiossakin on kiistanalaisia kohtia.
Heiltä jää osoittamatta esimerkiksi yksi perustava erottelu: eettinen tuomitseminen on eri asia kuin juridinen tuomitseminen. Jos joku eettisistä syistä vastustaa väkivaltaelokuvia, se ei suoraan merkitse, että hän haluaisi asettaa tekijät lailliseen edesvastuuseen.
Itse en moraalisesti hyväksy Mäen kissantappovideota enkä Gibsonin ”Inhimillisiä korvarenkaita”, mutta juridisesti en halua ottaa niihin kantaa.
Häyryt eivät myöskään erittele sitä, että todellisuudessa on olemassa moraalisen hyväksymisen tai hylkäämisen eri asteita: voi paheksua, ilmaista närkästymisensä tai tuomita; voi esittää että teos on moraalisesti kyseenalainen.
Häyryjen analyysi näyttää tieteellisen neutraalilta, mutta samalla he haluavat propagoida omia eettisiä arvojaan. Heidän päämääränään on pyhittää taiteilijalle mahdollisimman suuri vapaus.
Koska täysi-ikäiset ihmiset osallistuvat taiteelliseen esitykseen ”omasta vapaasta tahdostaan”, heidän henkinen loukkaaminen on Häyryjen mukaan luvallista. Kiistatta moraalisesti tuomittavaa on ainoastaan muille aiheutettu fyysinen vahinko.
Häyryjen mielestä sikiöitä voi käyttää taideteoksen osana kun kerran siitä ei aiheudu kenellekään vahinkoa.
Ilmeisesti Häyryille on vierasta senlaatuinen humanismi, että ihmiselämä mutta myös ihmisen (tai sikiön) ruumis on tavallaan ’pyhä’. Siksi ihmiset esimerkiksi hautaavat vainajansa.
Inhimilliset korvarenkaat nostatti Lontoossa vastustusta, koska se loukkaa tätä humanismia.
Elämän merkitys
Todistajan katse -antologian keskustelu levittäytyy laajalle, mikä osoittaa että käsittelemättömiä eettisiä kysymyksiä on loputtomiin.
Eila Kostamo pohtii kustantajan etiikkaa muun muassa nopeutuvien markkinoiden paineessa. Yrjö Sepänmaa lähinnä herättää kysymyksiä, onko kirjallisuudessa kaikki luvallista; esimerkkinä on Bret Easton Ellisin teos American Psycho, joka kuvaa minämuodossa sarjamurhaajaa. Helena Nikkanen esittää, kuinka taidekonservaattorin etiikkaan kuuluu nöyryys ja konservoitavan teoksen täydellinen kunnioittaminen.
Marja-Riitta Norri puhuu rakennustaiteen etiikasta paljolti arkkitehtuurin klassisiin ihanteisiin nojautuen. Tarkoituksenmukaisuus, autenttisuus ja humanismi arkkitehtuurin eettisinä periaatteina joutuvat kummalliseen valoon kun ajatellaan vaikkapa nykyajan asunto- ja liikerakentamista. Voisi kärjistää, että arkkitehdit ovat myyneet moraalinsa rakennusliikkeille ja nykyiselle elementtitekniikalle.
Leena Krohnin essee on antologiassa keskeinen. Se kasvaa elimellisesti hänen tuotannostaan ja kirjailijan eetoksestaan.
Laajalti kirjallisuuteen viitaten mutta omaperäisen ajattelunsa liikkuvuudella Krohn esittää näkemyksensä vakuuttavasti: ei pidä alistua sellaiselle ”käänteisen evoluution” ajatukselle, että ihmisen moraalinen tietoisuus jatkuvasti rappeutuisi.
Krohnilla ei ole harhaluuloja ihmisen pohjimmaisesta hyvyydestä, mutta hänelle kaikella elämällä on positiivinen merkityksensä, josta musiikki, runous ja kuvataide haluaa tulla osalliseksi.
Todistajan katse osoittaa, että suomalaisessa kulttuurissa on valmiuksia syvälliseen keskusteluun vaikeistakin aiheista. Kaikki kirjan esseet hyvin kirjoitettuja ja perusteellisesti ajateltuja.
Juuri näin pitäisi toimia useamminkin: kun keskustelu päivälehdissä laantuu, sitä jatkettakoon muilla foorumeilla.
Helsingin Sanomat 4.5.1992