Pentti Holappa: Sormenjälkiä tyhjässä. WSOY 1992. 97 mk.
Pentti Holapan uusin runollinen luomiskausi jatkuu vuolaana. Sormenjälkiä tyhjässä hakee vieläpä lupaavasti uutta uomaa.
Holapan kypsän kauden aloitti kokoelma Viisikymmentäkaksi (1979), ja siitä lähtien on ilmestynyt kahdeksan yhtenäistä linjaa etenevää kokoelmaa. Runojen runsauden hän on hallinnut ammattitaitoisen kiinteällä otteella ja äänen tarkasti sijoittaen.
Mutta toisaalta kenellekään ei ole koitunut suurta vahinkoa, jos jokin kirja on jäänyt välistä lukematta. Esimerkiksi viimevuotinen demarirunojen kokoelma Maan päällä – taivaan alla on henkilökuvauksessaan melko asetelmallinen.
Näiden lyyristen ja kertovien kokoelmien sarjassa Sormenjälkiä tyhjässä on paria edellistä selvästi vahvapiirteisempi teos. Se pysähdyttää ennen muuta laajalla Luonnonkuvia-sikermällään.
Sairas kettu
Runoista ilmenee Holapan taito kirjoittaa hillitysti ja tarkasti. Luonnonkuvat vaientuvat arkipäiväiseen idylliin – ja äkkiä hiljaisesti hätkäyttävät.
Holappa kiinnittää päähuomionsa eläin- ja kasvikuntaan, mutta hän kuvaa eläimet siten, että ne saavat inhimillisiä ja yksilöllisiä piirteitä. Ketun tai variksen kuolema, loukkaantuneen pulun tuska ja omenapuusta putoava lehti nähdään maailmaa vavisuttavina tapahtumina.
”Sairas kettu vetäytyy piilopaikkansa äärimmäiseen kolkkaan. Karva irtoaa kuontaloina, sade kasteli ja kuolema tulee. Kiviröykkiöitä vartioi mänty, kirkkaan vihreissä neulasissa kastehelmien korut tätä viimeistä päivää varten. On tavallaan juhla. Varis käy vierailulla, laulaa hiukan. Hyvästi, humisee metsä ja koko maailma. Eräs sielu irtoaa solujen kotelosta ja huutaa lähtiessään: Miksi? Miksi tähtiä yhä on? Miksi on pudottava näin syvään?”
Luonnonkuvillaan Holappa ironisoi ihmisen itseriittoisuutta ja osoittaa aitoa huolta luonnon puolesta.
Muilta osin Sormenjälkiä tyhjässä puhuu pidättyvän lakonisesti ihmisen yksinäisyydestä ja kaipuusta läheisyyteen. Yksinäisyys on kokoelman pysyvä olotila, joka saartaa ja josta ei pystytä murtautumaan ulos.
Holappa pitäytyy melko suppeassa yksityisessä mikrokosmoksessa. Globaalit ja kosmiset näköalat välähtävät mutta ne kokoontuvat ja projisoituvat yhteen pisteeseen, yksinäisen ihmisen nykyhetkeen.
Eroottisissa aiheissa ei pääse toteutumaan Holapalle tyypillinen kapina ja uhma, vaan aistillisuuden täyttää ristiriita. Sitä ilmentää kuviteltu kohtaus aids-tartunnasta, jossa rakastavaisten jaettu kohtalo aukeaa infernaaliseksi kuiluksi.
Klassinen oodi
Tekniikkansa Holappa on kehittänyt huippuun. Hän kirjoittaa luontevaa puheenomaista lausetta, joka kuitenkin on äärimmäisen viimeistelty.
Rentoutunut puheääni on usein muokattu omaperäisellä tavalla mitalliseksi runoksi. Holappa työstää säkeitä helpon tuntuisesti aleksandriinin, tertsiinin tai klassisen oodin mallien mukaisesti ja kuitenkin niin väljässä rytmissä, että ääneen luettuna mittaa tuskin huomaisi.
Selkein esimerkki on runo Syyskuu alkaa, joka on kirjoitettu tarkasti Sapfolta ja Horatiukselta tuttuun oodin kaavaan ja joka on kokoelmassa keskeinen myös kaipuun tematiikaltaan.
Muodolliset pyrkimykset eivät kuitenkaan ole ulkokohtaista sievistelyä. Holappa näkee runoilijan tehtäväksi saada järjestystä kaaokseen, ja siksi hänen on muokattava kokemuksensa niin hyvin kuin osaa.
Sormenjälkiä tyhjässä -kokoelma kääntyy pessimismiin. Toivoa tarjoaa vain fantasia ja yksityinen mytologia mutta nekin niukalti.
Helsingin Sanomat 1992