Tomi Kontion runous kilvoittelee kohti kaunista lausetta ja harrasta hurmiota
Tomi Kontio: Taivaan latvassa. Tammi 1998. 56 s. 115 mk.
Tomi Kontio elää intensiivistä luomiskautta. Kirja kirjalta hän antaa yhä vahvemman vakuutuksen kyvyistään ja samalla hän etsii määrätietoisesti uusia taiteellisia ratkaisuja. Temaattinen yhtenäisyys solmii teokset lujiksi paketeiksi.
Edellistä runokokoelmaa Lukinkehrä hallitsivat graafisen tarkat luontotutkielmat kasveista ja hyönteisistä. Nyt Kontio kääntää katseensa tähtitaivaalle, ja runon keinu heilahtaa keveästi Kontulasta Linnunrataan.
Sama kielellinen tarkkuus ja täsmällisten vivahteiden hakeminen näkyy uudessa kokoelmassa. Kontio kuitenkin projisoi kaiken kokevan minän kautta, jolloin tutkiva ote ei tarkoita tunteiden poissulkemista, vaan myös runojen emotionaalinen sisältö on tiivis ja täysi.
Kontio (s. 1966) on sukupolvensa eturivin runoilijoita ja kirjailijoita. Viime aikoina hän on irtisanoutunut populistisesta runoutta massoille -ilmiöstä, vaikka onkin nähtävästi mielellään lukenut tekstejään yleisötilaisuuksissa.
Tämä merkitsee paluuta perusasioiden äärelle: viime kädessä runous tapahtuu yksilöiden kesken. Kirjoittaessaan runoilija on yksin, ja yhtä yksin on hänen uskollisin lukijansa.
Kärsimys ja kauneus
Sanataiteen yhdistyksen vuosikirjassa Fenix 1998 on Kontion innoittunut puheenvuoro otsikolla Runoilijuudesta. Siinä hän rakentaa katsomuksistaan romanttista taitelijamyyttiä, kuten niin monet edeltäjänsä, ja melkeinpä itse kohottaa neron orjantappuraseppeleen otsalleen. Kärsimys ja kauneus, kuolema ja hurmio – ei mikään vähempi voi määritellä runoilijan suurta tehtävää.
Samalla Kontio kuitenkin paljastaa selvin sanoin taiteellisia tavoitteitaan. Hän ei halua upota tunne-elämän hetteikköihin, vaan kaiken aikaa hän on pyrkinyt etäännyttämään ja objektivoimaan otettaan. Hänen tavoitteenaan on puhdas kieli ja kaunis lause.
Taivaan latvassa -kokoelma osoittaa, että tavoitteet on saavutettu:
”Pihalla kohoaa silmistään luopunut puu, / sen unet ovat juurissa, lehtien alla. // Aurinko roikkuu paljaassa latvassa kuin myöhäinen hedelmä / ja vielä se tuuli, tuulen messu, requiem.”
Näin alkaa syksyinen runo, joka kantaa lajinsa klassikon tunnusmerkkejä. Se on kirkkain kuvin piirretty ja merkityksistä rikas.
Langennut nuorukainen
Kirjassa on osasto runoja, joiden otsikot ovat suoraan peräisin eri tähdistöjen nimistä: Andromeda, Hercules, Lyra. Erityisesti niissä käy ilmi Kontion luonteva, niukka ja suvereeni viittaustekniikka. Runossa ehkä ohimennen kiinnitetään huomiota tähtikuvioon, ja sen nimen pohjana oleva antiikin mytologia saattaa vilahtaa, mutta säkeet etenevät omia teitään.
Esimerkiksi Eridanus-nimen mytologinen tausta Välimeren kansoilla on kirjava. Varsinaisesti kyseinen Kontion runo pohjautuu Faethonin tarinaan. Auringonjumala Helioksen kuolevainen poika sai auringonvaunut päiväksi ohjattavakseen. Faethonin varomattomuuden vuoksi maa ja taivas olivat kärähtää, ja maailman pelastaakseen Zeus syöksi salamallaan hänet Eridanus-jokeen.
Kontion runossa Faethonin vastineena on muuan nykyajan syrjäytyneistä: viemäriojassa makaava nuorukainen, ehkäpä juopuneena sinne langennut, ”jokaisen ihmisen poika”. Runoilija kirjoittaa meitä välittömästi koskettavasta todellisuudesta mutta mahduttaa samalla pienimpäänkin näkymään koko tähtitaivaan ja vuosituhantisen mytologian. Hän tarjoaa siten epäonnistuneen pojan surkeudelle tarinan, selityksen.
Sanat kuin timantit
Teoksen kuvaston ja tematiikan Kontio kokoaa hallitusti. ”Taivaan latva on käden ojennuksen päässä”, hän kirjoittaa.
Toistuvasti todetaan, kuinka maailma, tähtitaivas ja galaksit ovat kaikki ulottuvilla, kuinka elävät ja kuolleet ovat yhtä aikaa läsnä.
Vastaan tulee tuttu, usein ennenkin lausuttu ajatus: jokaisella on oma maailmansa. Mutta runoilijan maailmalle ominaista on se, miten kovassa paineessa se syntyy: ”Kaikki on yhdessä pisteessä: siinä missä hiili muuttuu timantiksi, kärsimys sanaksi.”
Helsingin Sanomat 27.9.1998