Veikko Huovinen on suosittu kertoja ja humoristi. Monet hänen menestysteoksistaan ovat muodostuneet leikillisen kirjallisuuden klassikoiksi, ja hän on tallentanut unohtumattomia metsän ja metsäsuomalaisen kuvauksia, mutta kärkevillä satiireillaan ja pamfleteillaan hän on myös herättänyt kiivasta keskustelua. Lyhyen humoreskin kirjoittajana hän on jäljittelemätön taituri.
Veikko Huovinen on syntynyt Simossa. Hänen ollessaan viisikuukautinen perhe muutti Sotkamoon, missä hän on muutamia jaksoja lukuunottamatta asunut koko ikänsä. Hänen isänsä oli kotoisin Kuopiosta ja äiti Mikkelistä.
Huovinen kävi kansakoulun Sotkamossa, ja 1938 hän aloitti Kajaanin yhteiskoulussa. Talvisodan vuoksi koulunkäynti keskeytyi ja perhe muutti evakkoon Pihlajavedelle, kunnes välirauhan tultua palattiin Sotkamoon. Metsänhoitajaisä Juho Huovinen oli mielipiteissään jyrkästi antifasistinen, mikä jäi voimakkaana pojan mieleen. Kevättalvesta 1944 sodan loppumiseen saakka Veikko toimi vapaaehtoisena Oulun ilmatorjuntajoukoissa.
Ylioppilaaksi tulonsa 1946 jälkeen Veikko Huovinen työskenteli metsäharjoittelijana Mustanvaaran kämpällä, suoritti asevelvollisuutensa Nurmeksessa ja kirjoittautui 1948 Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteelliseen tiedekuntaan. Huovinen oli kiinnostunut kuvataiteista ja opiskelun ohessa hän harrasti maalausta. Pian hän kuitenkin vakuuttui, etteivät lahjat riittäneet taidemaalarin uralle, ja hän ryhtyi kirjoittamaan kertomuksia. Opiskelijan rahapulaa lievittääkseen hän lähetteli juttujaan lehtiin. Kesällä 1949 Huovinen oli työskennellyt palovartijana Vuokatilla ja oli työnsä ohessa aloittanut kertomuskokoelman sommittelun. Lokakuussa hän lähetti Werner Söderströmille Kainuu-aiheisia kertomuksia, ja käsikirjoitus herätti siellä heti innostunutta huomiota. Kustannusvirkailija Kauko Kare pyysi Huovista parantelemaan tekstiä ja kirjoittamaan lisää tarinoita. Keväällä 1950 ilmestyi Huovisen esikoisteos Hirri.
Esikoinen sai lehdissä lämpimän vastaanoton, ja Huovisen tärkeä esikuva Pentti Haanpää lähetti kannustavan kirjeen. Hirrissä esiintynyt Konsta Pylkkäsen henkilöhahmo alkoi vähitellen kehittyä Huovisen mielessä. Tiiviin opiskelun ohessa kaavailtu romaani ei aina edennyt suunnitelmien mukaisesti. Kesällä 1952 Huovinen paneutui romaaniin tarmokkaammin ja syksyllä ilmestyi Havukka-ahon ajattelija. Kirjan menestys ei tullut välittömästi vaan vasta vähitellen vuodenvaihteen jälkeen. Näyttelijä Eino Hyyrynen ryhtyi esittämään romaanin katkelmia radiossa ja myöhemmin myös kiertueillaan eri puolilla maata. Pian julkinen kohina teoksen ympärillä yltyi niin, että se alkoi tympäistä nuorta kirjailijaa.
Loppuvuodesta 1952 Huovinen valmistui metsänhoitajaksi ja jätti Helsingin. Hän muutti Kuhmoon tarkoituksenaan suorittaa metsätaloudellista virkatutkintoa edeltävä harjoittelu Lentiiran huoltoalueella. Metsänhoitajan työvelvollisuuksien vuoksi kirjoittaminen jäi ajoittain vähemmälle. Palattuaan Kuhmosta Sotkamoon hän kirjoitti kaksi satiiria: 1955 gogolmaisen kirkonkyläkuvauksen Ihmisten puheet ja 1956 pasifistisesti julistavan pikareskiromaanin Rauhanpiippu. Huovinen haki virkavapaata vuodeksi 1957 saadakseen aikaa kirjallisille töilleen. Hän ei koskaan palannut virkatyöhönsä vaan jäi vapaaksi kirjailijaksi.
Seuraavassa romaanissaan Hamsterit (1957) Huovinen siirtyi lempeän myötämielisen, hymyilevän huumorin pariin. Monet hänen tuotannossaan keskeiset, toistuvat aihelmat – kuten varustautuminen luonnonvoimia vastaan, pako onnelliseen idylliin ja originellien rooli yhteisössään – saavat teoksessa taiteellisesti täysipainoisen toteutuksen.
Kirjailijan uralla seurasi vaihteleva pääasiassa lyhyiden kertomusten jakso, mille on luonnollinen selityksensä. 1958 Huovinen oli avioitunut Tampereelta muuttaneen hammaslääkäri Hilkka Hemmingin kanssa. Huovinen luovutti rakennuttamansa talon vanhempiensa käyttöön ja muutti kunnanhammaslääkärin vaatimattomaan asuntoon, ja pian perhe alkoi kasvaa.
Syntyi monenlaisia kertomuksia: romanttiseen utuun häipyvä Siintävät vuoret (1959), hyväntuulinen mutta piikittelevä Kylän koirat (1962), tylyn modernistinen kuoleman allegoria teoksessa Talvituristi (1965). Juttukokoelmassa Kuikka (1963) Huovinen löysi kertomustyypin, josta on tullut yksi hänen tavaramerkeistään, ”lyhyet erikoiset”. Tämä aikansa preservatiivimainoksista lainattu käsite tarkoittaa Huovisella humoreskia, jolle ominaista ovat absurdit käänteet, koominen paisuttelu ja sanallinen ilottelu. Vuosien mittaan juttukokoelmia on ilmestynyt pari kolme vuosikymmenessä.
Kustantaja ja lukijat odottivat kärsimättöminä Huoviselta humoristista romaania, kunnes 1970 valmistui Lampaansyöjät, josta tuli menestys ja joka dramatisoitiin heti teatteriin ja elokuvaksi. Tämä ”reippailutarina” kuvaa kahden kaverin syksyistä retkeä Pohjois-Suomessa lampaita tappaen ja juopotellen. Vapaina yhteiskunnallisista velvoitteistaan miehet puhuvat irtonaisia ja ottavat kantaa ajan ilmiöihin.
1971 ilmestynyt Veitikka löi rikki kansakunnan naurattajan julkisuuskuvan ja nostatti äänekkään polemiikin. Adolf Hitleriä käsittelevää leikillistä teosta monien huumorintaju ei sulattanut. Samalla kirja on elämäkerran parodia, ja Huovinen kyseenalaistaa siinä historiankirjoituksen menetelmiä. Äimistyneen reaktion syynä oli se, että lukijat eivät täysin kyenneet erottamaan, missä määrin teos perustui faktoille ja missä määrin se oli petkutusta.
Varsinkin 1970-luvun kuluessa Huovinen otti teoksissaan kärkevästi kantaa, ja ymmärtämättömiltä vastustajiltaan hän sai fasistin ja rasistin leiman. Hän oli Urho Kekkosen ajan harvoja toisinajattelijoita, jotka uskalsivat lausua ääneen ajatuksiaan henkilönpalvonnasta, puoluevallasta ja ystävyysliturgiasta Neuvostoliittoa kohtaan. 1973 Suomen Kuvalehdessä nimimerkillä Liimatainen tiettävästi itse presidentti Kekkonen teilasi Huovisen juttukokoelman Rasvamaksa.
1970-luvun lopun poliittis-henkisessä ilmapiirissä Huovinen tunsi joutuvansa ahtaalle muttei antanut periksi. Kauden vahvoja romaaneja ovat raivokkaan kriittinen satiiri Lentsu (1978) ja nostalginen sodanjälkeisen jälleenrakennuksen Suomen muistomerkki Koirankynnen leikkaaja (1980).
Vuosikymmenen taitteessa Huovinen joutui polemiikkiin vielä luonnonsuojelijoiden kanssa, jotka kykenivät näkemään hänessä vain vastustajansa, keski-ikäisen metsänhoitajan. 1984 ilmestyi kuitenkin ainutlaatuinen eepos Puukansan tarina, johon Huovinen oli kyennyt sulauttamaan koko näkemyksensä suomalaisesta metsäluonnosta ja metsän hyödyntämisen vuosisataisesta historiasta. Huovisen sovitteleva näkemys asettuu tehometsätalouden ja luonnonsuojelijoiden välille, ja teos saavutti varauksetonta arvostusta kummassakin leirissä.
1980-luvulta eteenpäin Huovinen ei ole enää ottanut kaikkein kärkevimmin kantaa. Hän on ennemminkin esittänyt syrjäisen ajattelijan päähänpälkähdyksiä vaihteleviin aiheisiin. Tosin 1990 kasinotalouden vauhtisokeutta irvaillut Kasinomies Tom esitti tulossa olevasta romahduksesta melkein profeetallisen varoituksen, jota ilmestymisaikanaan ei noteerattu aiheellisella vakavuudella.
Läpi kirjailijanuransa Veikko Huovinen on ollut omapäinen kirjailija eikä ole mukautunut hänelle tyrkytettyihin rooleihin. Hänen tuotantoonsa mahtuu useita yllättäviä käänteitä, jotka ovat lyöneet korvalle laajan lukijakunnan ja kirjallisten asiantuntijoiden odotuksia. Mielipiteissään vanhoilliseksi leimattu kirjailija on sittenkin ollut radikaali; hän ei ole mennyt mukaan aatteellisiin vouhotuksiin eikä ole seuraillut kirjallisia valtavirtauksia. Itsenäisen ajattelijan esimerkillään hän on tahtonut opettaa tervettä skeptisyyttä ja huumorillaan tuottaa elämäniloa karun pohjoisen maan kansalaisille.
SKS Kansallisbiografia 1998