Veitikka 1971
Veikko Huovisen Veitikka oli ilmestyessään sensaatio, mikä osittain johtui kustantajan harkitusta salamyhkäisyydestä ennen julkistamista mutta tietenkin eniten kirjan sisällöstä ja käsittelytavasta. Teos räjäytti rikki kansakunnan naurattajan julkisuuskuvan, ja alkoi olla aika viimeistenkin huomata, miten monipuolinen kirjailija Huovinen oikeastaan jo oli.
Mutta kaikkien huumorintaju ei riittänyt Veitikan ymmärtämiseen, ja kirja nostatti ennenkokemattoman lehtipolemiikin. Tyrmistyneimpiä reaktioita oli Arvo Turtiaisen arvio teoksesta: ”Vaikka Huovinen tekee kaikkensa, suorastaan hikoilee yrittäessään maustaa keitostaan huumorin pippurilla ja inhimillisyyden meiramilla, – – eipä keitos siitä parane. Luupataa hän hämmentää, suolimädännystä, josta ei keinolla millään saa hävitetyksi toisen maailmansodan joukkohautojen ja keskitysleirien jätetunkioiden hajua.”
Adolf Hitlerin hirmuteot eivät olleet unohtuneet, ja ymmärrettävistä syistä monet eivät halunneet nähdä niissä virnistelyn aihetta. Toisaalta Veitikka on toteutukseltaan niin ovela teos, että lukijat hämmentyivät, missä kulki leikin ja toden raja. Arvostelijoista parhaiten Huovisen aaltopituudelle pääsivät Juhani Niemi ja Aku-Kimmo Ripatti.
Paljon on kiinnitetty huomiota Veitikan faktojen paikkansapitävyyteen. Selvästikin Huovinen tuntee laajalti Hitler-kirjallisuutta, minkä ansiosta hänen teoksessaan on ”totta enemmän kuin toinen puoli”. Lopulta kuitenkin hämmästyttävää on se, että monet lukijat ottivat kirjan tosissaan. Huoviselle tuli tiedusteluja kirjan yksityiskohdista jopa ulkomaisilta tutkijoilta, ja kuitenkin dokumentti osoittautuu kovin läpinäkyvästi väärennökseksi. Johdonmukaisesti kehitelty luonnekuva Hitleristä veitikkana ja omalaatuisena humoristina on ristiriidassa tunnettujen tosiseikkojen ja aikalaiskuvausten suhteen.
Veitikka on tehty historiankirjoituksen parodiaksi, mikä ilmenee lukuisista vääristelevistä yksityiskohdista, tekaistuista lähteistä ja lopulta kokonaisuudesta, mahdottomasta sepitelmästä. Teoksessaan Huovinen on toteuttanut valehtelevan kertojan metodia ainutlaatuisella tavalla. Veitikan kertoja ei kokonaan salaa petostaan vaan antaa läpinäkyviä vihjeitä, joista valehtelu paljastuu. Tarinoinnin yleisinhimillinen piirre on se, että uskottavaa, mehevää valetta arvostetaan, mutta kuulijoiden on samalla huomattava petkutus, jotta hieno tasapainoilu mahdollisen ja mahdottoman välillä voidaan oivaltaa. Ikävä, että todellisuudessa kaikki Veitikan lukijat eivät tajunneet kertojan häikäilemätöntä ilkikurisuutta.
Väärennetyllä dokumenttiteoksella on syvällisempikin sanoma. Huovinen tavallaan puuttuu historiankirjoituksen ja historiallisen totuuden problematiikkaan.
Historiankirjoitus muistuttaa romaania sikäli, että molemmissa on kertomus. Ruotsin kielessä historia-sanan merkityksiä ovat ’historia’, ’kertomus’, ’juttu’. Huovinen osoittaa vastaansanomattomasti, että historiallisista tosiseikoista ja dokumenteista voidaan työstää lähes mitä tahansa, riippuen siitä minkälaisen kertomuksen haluaa kertoa. Huovinen on haastattelussa vuonna 1976 puhunut suorastaan aivopesusta, jota tutkijat voivat harjoittaa.
Huovisen Hitler on veijarihahmo, ”veitikka”, ja toimii kaikissa vaiheissaan sen mukaisesti. Hän vetää yksityisiä ihmisiä ja kokonaisia kansakuntia nenästä ja petkuttaa lopulta jopa kuolemaa livahtamalla liittoutuneiden piirityksestä. On huhuttu, että natsijohtajista Martin Bormann olisi onnistunut pakenemaan Etelä-Amerikkaan, mikä lienee yksi Veitikan herätteitä. Myös Hitlerin kohtaloon liittyi monenlaisia huhuja, joita pyrki hälventämään Lev Bezymenskin kirja Hitlerin kuolema. Se perustuu alkuperäisiin venäläisiin ruumiinavauspöytäkirjoihin, mutta uusia arveluja herää kirjan vakuuttelevista äänenpainoista, kirjoittajan kylmän sodan leimaamista asenteista ja siitä, että tiedot julkistettiin kovin myöhään, vasta 1968. Ei siis ihme, että Huovista aihe alkoi kiehtoa.
Venäläiset halusivat sodan jälkeen todistelemistaan todistella, että Hitler, ruumiillistunut paha, oli kuollut. Huovista sellainen epäilyttää. Ehkä hänen kohdallaan voisi puhua käännetystä logiikasta: koska hän ei usko pahuuden kuolemaan, hän kertoo tarinan josta ilmenee, että paha on päässyt pakenemaan.
Eri historialliset ’totuudet’ vaihtelevat aikakausittain. On helppo poimia historiankirjoituksesta esimerkkejä, joissa kertomukset kilpailevat keskenään. Millainen kertomus halutaan kertoa, se kerrotaan. Suomen joutumisesta jatkosotaan on olemassa kaksi pääasiallista versiota, jotka ovat kilpailleet keskenään: ajopuukertomus ja sotapolitiikkakertomus. Ensinmainitun mukaan Suomella ei ollut todellisia vaihtoehtoja; jälkimmäisen mukaan tietyt suomalaiset poliitikot ajoivat maan sotaan. Tšekkoslovakian tapahtumat vuonna 1968 on poliittisen näkökannan perusteella tulkittu joko miehitykseksi tai vastavallankumouksen kukistamiseksi. Huovisen Veitikka tekee vakavan muistutuksen siitä, että historialliset dokumentit saadaan tukemaan sitä kertomusta joka halutaan valita.
Hitler Vuokatilla
Vaikka Veitikka oli lukijoille yllätys, sitä ennakoivat monet merkit kirjailijan elämässä ja tuotannossa. Kun Rauhanpiipun jälkeen suorat pasifistiset kannanotot jäivät Huoviselta, tilalle tuli monimielistä irvailua, josta johtaa linja Veitikkaan. Teoksen ilmestyminen oli oikeastaan Huovisen kirjailijanuralla väistämätöntä.
Veitikan alkuoireet näkyvät varhain. Huovinen on kertonut, kuinka hän opiskeluaikanaan kesällä 1949 oli palovartijana Vuokatilla ja työn ohessa teki Hirrin kertomuksia. Kerran hänelle tuli pieni jekku mieleen. Hän kirjoitti palovartijan majan vieraskirjaan: ”Schön ist du Vokatti.” Allekirjoituksena oli Adolf Hitler, Reichskanzler evp., Argentina. Myöhemmin joku paremmin saksaa taitava oli korjannut verbin muotoon bist. Kirjoitus herätti huomiota, ja jotkut majalla kävijät todella uskoivat, että Hitler oli vieraillut Vuokatilla, mutta Huovinen nauroi salassa partaansa.
Myöhemmin sitten tästä pienestä jekusta kasvoi isompi huijaus, Veitikka, ja vielä kirjassa on mukana tätä välitöntä ilkikurisuutta. Se on koulupoikahuumoria – vallatonta, viatonta ja vapaata, piittaamatonta sovinnaisista käytöstavoista, jotka yrittävät sanella mistä leikkiä sopii laskea. Ehkei ole täysin irrallinen yhteensattuma, että Veitikan ilmestyessä 1970-luvun alussa juutalaisvitsit olivat koulupoikien keskuudessa hyvin suosittuja.
Huovinen on muistellut kouluaikojaan ja Kajaanin yhteislyseon ”kyynistä ja ironista” historianopettajaa Felix Ahosta, joka osasi panna tyrannit ja diktaattorit oikeaan arvoonsa. Toinen Veitikan varhaisista virikkeenantajista oli Huovisen oma isä, Juho Huovinen, jonka yksityinen natsivihamielisyys näkyi jo sota-aikana ja järkytti perherauhaa.
Huovisen tuotannossa diktaattorit kummittelevat alusta pitäen Konsta Pylkkäsen ajatuksissa. Hirrin jutussa Maailman menoa Huovinen sommittelee groteskin häväistyksen, kun radiosta kuuluu ”kerrallisen tiktaattorin puhe” ja samaan aikaan rannassa oleva lehmä ”rätkäyttelee veteen melkoiset rieskat”. Konsta Pylkkäsen mietteissä Hitlerille taputtavat kansanjoukot ja lehmänpaskan lätinä ”sointuvat yhteen ihmeen ihanasti”. Havukka-ahon ajattelijassa ”tiktaattorit ja kepulitouhut” nostattavat Konstan mieltä ja hän päättää: ”Ajatus on vapaa kuin hiirihaukka eikä lähe piikkilankaleirille, ee, ee!”
Hitler vilahtaa myös Lampaansyöjien puheissa. Kaverukset pohdiskelevat suurien sotapäälliköiden aamupessimismiä, ja Sepe sanoo Valtterille: ”Kuvittelepa vaikkapa Adolf Hitleriä kesäkuun aamuna, kun silmäluomi on alkanut vipattaa, kuorsaus on katkennut ja mielen perukoissa on hetkisen itänyt ajatus, että pitäisi käydä tässä pissillä. Ja silloin yhtäkkiä muistuu mieleen, että tänä aamuna olisi, jumalauta helvetti, hyökättävä Neuvostoliittoon…” Lyhyestä väläyksestä ilmenee Huovisen menetelmä, kuinka hän pienillä jokapäiväisen elämän yksityiskohdilla siirtää merkkimiehen tavallisten ihmisten joukkoon. Sama metodi toimii niin Veitikassa kuin teoksissa Joe-setä ja Pietari Suuri hatun polki.
Pikkujuttujen joukossa Veitikkaa pohjustavat Kuikka-kokoelman Sanoi Hitleri ja Lyhyiden erikoisten Parempi kohtelu keskitysleirille. Näistä jälkimmäinen pakinoi häpeilemättömässä tyylilajissa, että keskitysleirien toiminta pitäisi vastaisuudessa suunnitella harkiten. Siten ei jouduttaisi pesemään ikävää jälkipyykkiä. Keskitysleirien pitäisi esimerkiksi olla opetusministeriön alaisia ja henkilökunta tulisi valita sosiaalitoimen alalta. Huovinen huipentaa esityksensä parodiseksi luetteloksi, jossa on kaksi vaihtoehtoa keskitysleirin ruokalistaksi viikon ajalle. Ehdotus vaikuttaa monipuoliselta ja ravitsevalta kuin koulun ruokalista.
Sanoi Hitleri on väärennös folkloristiikan alalta. Se on kirjoitettu kuin kielitieteilijän tai kansanrunoudentutkijan kevyt, yleistajuinen artikkeli jossain lehdessä. Huovinen on muka koonnut Hitler-aiheisia sananlaskuja Suomen eri murrealueilta. Jutussa ei ole juuri kertovaa ainesta eikä pakinoivaa kärjistystä vaan se koostuu luettelomaisesti lähes pelkästään sepitetyistä sananlaskuista, joiden alkuperä on tunnollisesti kirjattu ylös pitäjittäin. Pientä aiheenmukaista ryhmittelyä voi havaita ja muutamissa lausumissa on viittauksia historiallisesti ajoitettaviin sodan käänteisiin.
Huovinen väittää, että Kolmannen valtakunnan ajoilta suomalaisten kielenkäyttöön on jäänyt lukuisasti Hitler-aiheisia sanomuksia. ”Allekirjoittanut on omalta vähäiseltä osaltaan kerännyt kuulemiaan sutkauksia vuosien kuluessa ja tahtoo näin vaatimattomasti esittää eräitä tyypillisimpiä niistä.”
”Lentä gorkialle go Hitlerin saapas Nurnbergin puoluepäivill.” (Rauma)
”Hemppasoo kun Hitlerin perse Anslussin aekaan.” (Hyrynsalmi)
Huovinen tarjoilee yksinkertaista mutta terävästi oivallettua komiikkaa, mikä syntyy siten, että normaalisti erilliset elämänpiirit tuodaan toistensa yhteyteen. Voi hyvin kuvitella jonkun kansatieteellisen mökineläjän, joka saattaisi lausahtaa Hitleristä tällaista kuin suurenkin oivalluksen.
Kolme rinnakkaiskertomusta
Veitikka on muodoltaan historiankirjoitusta mutta sisällöltään ja virityksiltään romaani. Kirjastoluokituksessa se on sijoitettu kauno- eikä tietokirjallisuuteen; toisin sanoen Huovinen ei ole ulottanut väärennöstään kirjan päällykseen. Viiksiniekkatrilogian kolmannessa teoksessa Pietari Suuri hatun polki alaotsikoksi on tittelisivulle merkitty romaani, mutta Veitikassa lukee vielä elämäkertakirjallisuuden tapaan A. Hitlerin elämä ja toiminta. Romaanimaisuutta vahvistavat kertovat rakenteet ja monet Huovisen muusta tuotannosta tutut motiivit. Näitä ovat mm. urheilu, kulinaariset nautinnot, alkuvoimainen erotiikka, koira-aihe, epäparin asetelma, suojan ja paon motiivi, naurun kuvaus.
Rauhanpiipun ja Lampaansyöjien tapaan Veitikka on pikareskiromaani, mutta sen juonirakenne osoittautuu monikerroksiseksi. Juonen voi jakaa kolmeen rinnakkaiskertomukseen, jotka etenevät yhtäaikaisesti:
1) Hitlerin historiallisesti todennettavat elämänvaiheet. Tähän kuuluu olennaisesti mukaan vuosisatamme Euroopan poliittinen historia ja varsinkin toisen maailmansodan kulku.
2) Huovisen tai kertojan ’tutkimukset’ uuden, ainutlaatuisten tutkimustiedon jäljittämiseksi. Tähän osajuoneen liittyvät väärennetyt dokumentit, mm. trikkikuvat.
3) Veijaritarina, jonka päähenkilöinä ovat parivaljakko Hitler ja Goebbels. Tämä juoni kokoaa teoksen.
Kolmoisjuonesta voidaan heti todeta, että vain ensimmäinen kertomus perustuu faktoihin ja kaksi muuta ovat täysin sepitettyjä. Lopulta kuitenkin historialliset totuudet joutuvat palvelemaan fiktiota; veijaritarina on kolmesta vahvin juonirakenne.
Huovinen jättää kerronnassaan runsaasti tilaa sepitetylle ainekselle. Jo Hitlerin lapsuudesta ja kouluvuosista kertoessaan hän hyödyntää väritettyjä yksityiskohtia ja keksittyjä episodeja, joilla hän muokkaa tulevan hirmuhallitsijan luonnekuvaa mieleisekseen. Hitlerin Wienin vuosista lähtien väärennös alkaa kehittyä yhä liioitelluimmin kääntein. Paikoitellen fakta-aines nousee vahvemmin esiin, kuten niissä vaiheissa jotka edelsivät Hitlerin valtaannousua, toiseen maailmansotaan johtaneissa tapahtumissa ja Hitlerin murhayrityksen selostuksessa. Myös Gestapon toiminnasta ja keskitysleireistä on seikkaperäistä tietoa. Mutta kun Huovinen kuvittaa Hitleriä ”ihmisenä”, hän tarinoi keskeisten natsien kulissientakaisesta elämästä täysin pidäkkeettömästi.
Väärennös ulottuu myös Veitikan taustalähteiden luetteloon. Siinä esiintyvät teokset ovat autenttista Hitler-kirjallisuutta, mutta jää mainitsematta, että keskeinen osa niistä on ilmestynyt suomeksi, vaikka luettelossa on pelkästään alkukielisiä teoksia. Todennäköisimmin Huovinen on lukenut sekä W.L. Shirerin historiateoksen Kolmannen valtakunnan nousu ja tuho (suom. 1963) että marsalkka Žukovin muistelmat (suom. 1970) äidinkielellään, samoin kuin ideoiden kehittelyssä olennaiset Bullockin ja Bezymenskin kirjat.
Tutkija-Huovisen ihmeelliset seikkailut
’Tutkija’-kertojan kommentit nousevat ajoittain pintaan ja ne muistuttavat Veitikan lukijaa, mistä on oikeastaan kysymys. ”Tässäpä onkin olennaisin aineisto, mikä voi valottaa Adolf Hitlerin lapsuutta.” Kertoja ei ole kaikkitietävä, mutta hän väittää edustavansa tutkimuksen viimeistä sanaa. Sellaisten väitteiden varaan virittyy huikea ja irvokas ironia.
Hitler-tutkija todentaa väitteensä tekaistun viiteluettelon avulla. Huovinen on läpi tuotantonsa käyttänyt noottia parodisena efektinä, ja koko Veitikan läpäisevä viiteaparaatti on tavallaan tämän idean laajennus. Alaviitteitä esiintyy Ihmisten puheissa, Lemmikkieläimessä ja lukuisissa humoreskeissa. Noottien tarpeellisuus osoittautuu Huovisella yleensä kyseenalaiseksi, koska niiden sisältämä informaatio on tarpeetonta, satunnaista, vääristeltyä tai virheellistä. Taustalta voi aavistella vaikutteita sellaisesta seikasta, että esimerkiksi kaunokirjallisia klassikoita, kuten Suuren Gargantuan hirmuinen elämä, Don Quijote ja Seikkailukas Simplicissimus, on julkaistu nootitettuina laitoksina. Kun klassikon suomentaja koettaa selittää parhaan harkintansa mukaan historiaa ja kulttuuria, vähemmän sivistynyt lukija voi joutua ihmettelemään, miksi juuri tämä sana on selitetty mutta ei tuota. Siten suomennosten nooteissa joskus esiintyvän tahattoman parodian Huovinen on kääntänyt tahalliseksi: hän käyttää noottia tarkoituksellisen taitamattomasti.
Veitikassa viiteaparaatin funktio on hieman toinen mutta yhtä harhauttava. On olemattomia ja epämääräisiä lähteitä. Usein tutkija-kertoja vetäytyy nootin taakse, jossa lukee ”tekijän haastattelu”. Tällaista noottiahan on mahdoton tarkistaa.
Välillisesti Huovinen paneutuu historiankirjoituksen perusteisiin: viiteaparaatti on tutkijan keino hallita todellisuutta ja aiempaa tutkimustietoa. Kun tutkija suhteuttaa aiemmat tutkimukset ja omat tutkimustuloksensa, viitteet tavallaan vakuuttavat, että uusi historioiva kertomus perustuu dokumentoituun tietoon ja on parhaalla mahdollisella tavalla ajan tasalla. Viiteaparaatti on tieteellisen pätevyyden tae.
Veitikassa sitä vastoin viiteaparaatti on väärennöksen olennainen instrumentti, ja lukijat saavat terveellisen muistutuksen siitä, että myös historiankirjoittajilla on mahdollisuus saada dokumentit valehtelemaan. Uudelleentulkinnan ja vääristelyn raja on häilyvä. Trikkikuvat ja väärennetyt dokumentit toimivat periaatteessa samaan tapaan kuin viiteaparaatti.
Tutkijan kertomuksesta käy ilmi monin yksityiskohdin, miten hän on saanut käsiinsä ainutlaatuista aineistoa. Muutamat episodit ovat kuin pieniä jännityskertomuksia.
Hitlerin koulu- ja Wienin-vuosista tutkija-Huovinen esittää saaneensa sellaista tietoa, jolla hän perustelee myöhemmän luonnekuvan monitahoisuutta. Hitler oli kahden koulutoverin kertomuksen mukaan nerokas väittelijä ja osoitti huomattavia näyttelijänlahjoja. Sokea alkoholisti paljastaa sitä vastoin, että Wienissä Hitler oli siivoton yömajojen asukki ja herätti groteskilla huumorintajullaan ikävää huomiota. Tutkija vilauttaa dokumentteja, jotka täydentävät palapeliä ja osaltaan tukevat isoa kertomusta mutta joita yleensä ei voi tarkistaa. Hän kertoo vuonna 1956 valokuvanneensa Hitlerin kouluaikaisen piirroksen; vuotta myöhemmin sen oli ostanut Argentiinan lähetystövirkailijana esiintynyt henkilö. Näin jo aivan Veitikan alussa vihjataan Hitlerin paosta Etelä-Amerikkaan.
Tutkija-kertoja väittää, että Hitler ei päässyt opiskelemaan Wienin taideakatemiaan, koska hän piirsi karikatyyrin, josta arvostelulautakuntaan kuulunut professori oli tunnistavinaan omia piirteitään. Huovinen on kertonut omasta nuoruudestaan, että hänellä oli kaunotaiteellisia pyrkimyksiä ja hän maalaili mielellään. Koulukirjoihin hän piirteli omalaatuisia ukonpäitä. ”Nämä olivat useimmiten sivukuvia. Ukoilla oli aina iso eteen työntyvä turpa, joka muistutti kookospähkinää, ja suunnilleen pähkinän sauman tienoilla kaartui riettaaseen nauruun lähes niskaan asti ulottuva suu, jossa oli suuret hampaat. Turpaan piirsin aina parransänkeä, nenä oli aina niin kutsuttu pottunokka, mustaksi tuhrittu, mikä mukamas tarkoitti myös viinanenää. Pää oli kalju, mutta niskassa oli harjaksia. Kun piirsi näitä saksankirjaan ja historiankirjaan satoja, tavoitti joskus veikeän hymyn kuvattavansa kasvoille. – – Onkohan jälkiviisautta, kun arvelen ukonpäiden ennustaneen hieman römäkämpää naurua.” Tämä ukonpäiden kuvaus pätee kaikkine yksityiskohtineen Veitikan sivulle tallennettuun karikatyyriin, jonka Hitler on muka piirtänyt 17.10.1907.
Kertomukset tutkijantyön vaivalloisuudesta alleviivaavat muutamia avainkohtauksiksi tunnistettavia episodeja Hitler-veitikan elämästä. Tutkija-kertoja esiintyy lähes sankarina: vaivojaan säästämättä, kykynsä ponnistaen hän on tavoittanut uutta raflaavaa tietoa. Myös onnekkaalla sattumalla on sijansa. Mutkallisten käänteiden jälkeen tutkija saa käsiinsä Hitlerin opettajan päiväkirjan, jossa ensimmäisen koulupäivän kuvauksesta ilmenee koulupojan sopeutumattomuus ja päättäväisyys. Valtansa huipulla olevan Johtajan ruokailutottumusten selvittäminen vaatii useita haastatteluja, mm. maanviljelijöiltä ja keittiön apuväeltä. Tutkija kirjoittaa Rudolf Hessille Spandaun vankilaan saadakseen asiasta lisätietoja, mutta vastausta ei tule.
Hitlerin ja Goebbelsin poikkeuksellisen läheinen ystävyys on Veitikan kantavia teemoja. Tehdäkseen heistä todellisen veijariparivaljakon Huovinen sepittää, että he tapasivat jo Wienissä 1913. Siitä lähtien ystävyys jatkui rikkumattomana. Saadakseen tällaisen tiedon käsiinsä tutkija joutuu jäljittämään välikäsien kautta saamansa vihjeen. Löytyy portinvartijan leski Ilse Pöhner ja tämän lanko Waldemar Pöhner. Vanhat hampparit täytyy ensiksi juottaa viinillä tai kirschillä, jotta ensimmäinenkään sana irtoaisi. Kun tulee kysymys arvokkaammasta tiedosta, Pöhnerit alkavat vaatia rahaa. Lopulta tutkija luopuu uudesta arvokkaasta rannekellostaan. Mutta tiedotkin ovat sen arvoisia! Vanhan matkustajakodin vieraspäiväkirjan välistä löytyy valokuva, jossa on Joseph Goebbels 15-vuotiaana koulupoikana lähes kymmenen vuotta vanhemman Hitlerin seurassa. ”Tämä oli todellinen tälli”, tutkija toteaa.
Veitikan lopussa seuraa toinen, vielä mojovampi tälli. Hitler ja Goebbels suunnittelevat juonen, jonka avulla he pääsevät pakenemaan piiritetystä Berliinistä toukokuussa 1945.
Tutkija-Huovisen rakennusalalla toimiva ystävä on muka salakuljettanut Itä-Berliinistä sinkkipeltisen rasian. Ystävä ei osaa saksaa, ja tutkija huijaa aineiston itselleen valehtelemalla, että paperit ovat jonkin koulun järjestyssääntöjä ja opetusohjelmia. Paperinippu paljastuu saksalaisen upseerin päiväkirjaksi, jossa on ”autenttinen kuvaus Hitlerin viimeisistä päivistä”. Papereiden välissä on vieläpä hyvin säilynyt valokuva Hitleristä ja Goebbelsistä lähdössä murtautumaan ulos Valtakunnankanslian bunkkerin saartorenkaasta. Veitikkaan sisältyy tämä valokuva, josta trikki näkyy helposti: Hitlerin ja Goebbelsin kasvot on leikattu jostain muusta kuvasta.
Sen lisäksi, että tutkijan kertomuksista kehittyy yksi osajuoni, niillä on kerronnan dramatiikassa tärkeä tehtävä. Sivujuoneen poikkeaminen synnyttää lataavan viivytyksen ja jännitys tiivistyy, kunnes seuraa yllättävä käänne ja huipennus.
Riettaat naurajat
Kahden pirullisen veijarin tarinan Huovinen on rakentanut aukottomaksi. Kun lukiessa pääsee Veitikan loppuun, tajuaa selvästi, miten pieninkin episodi Hitleristä ja Goebbelsistä palvelee kokonaisuutta.
Jotta pako Berliinistä olisi ylipäätään mahdollista, Hitler ei voinut sodan lopussa olla psyykkisesti ja fyysisesti sellainen raunio kuin yleensä on kuvattu. Huovinen väittää, että kaikkien verrattomien ominaisuuksiensa lisäksi Hitler harjoitti säännöllisesti ruumiillista kuntoaan ja oli sen vuoksi melkoinen atleetti.
Jo 15-vuotiaana hän osoitti ”taikurimaista ampujan kykyä” osumalla 320 askelen päästä kyläsepän taskumattiin. Münchenissä 1914 Hitler kirjoittautui voimistelukouluun ja hankki niin hyvän kunnon, että hän pääsi vapaaehtoisena maailmansotaan, vaikka hänet oli ensiksi kutsuntatarkastuksessa vapautettu palveluksesta. Anomus vapaaehtoiseen palvelukseen oli osoitettu Baijerin kuninkaalle Ludvig III:lle, mikä tieto pitääkin paikkansa. Ensimmäisessä maailmansodassa Hitler on Huovisen selostuksen mukaan legendaarinen ”Ypresin musta koira”, linjojen välissä vaaniva tiedustelija ja tappaja, joka herätti kauhua ympärysvaltojen asemissa. Tosiasiassa Hitler oli sodassa lähettinä.
Myöhemmin jo vallassa ollessaan Hitleristä tuli ruoan ja juomien suhteen melkoinen nautiskelija, mutta hän ei koskaan laiminlyönyt kuntoharjoitteluaan.
Kun Hitler ja Goebbels ensi kertaa tapaavat, valloilleen pääsee römäkämpi nauru, joka sittemmin ravistelee koko Eurooppaa. Kertoja selittää, että pikkuporvarillisen Josephin elämässä käänne oli merkittävä, sillä ”nyt hänen osakseen tuli onni tavata eräs vuosisatamme hauskimmista miehistä”. Nauru on niin väkevää, että siihen kiinnitetään erityistä huomiota. Näin kertoo Ilse Pöhner Hitlerin ja Goebbelsin ensitapaamisesta:
Mutta se nauru. Näinhän minä sen aivan läheltäkin, kun olin huonetta siivoamassa, tai vein sinne voileipiä. Hitlerin ei tarvinnut kuin avata suunsa, niin poika nauroi kippurassa. Ja tämä täinen roikale tykkäsi siitä, että sai pojan nauramaan. Se minulla jäi mieleen, kun Hitler yhtenään toisti, että ”Eurooppa on ansainnut pienen opetuksen”.
Pöhnerin tarinan pohjalta tutkija-Huovinen päättelee, että Hitler ”saattoi olla veijari”. Veitikan kantava teesi ja hypoteesi on tällä kohtaa lausuttu ääneen. Huovinen kärjistää: Hitler ”halusi kokeilla, miten paljon ihmisiä voitaisiin loppujen lopuksi petkuttaa. Ei toki kukaan voine kieltää, ettei Hitler olisi tässä työssä perin pohjin onnistunut.”
Wienin pohjasakan seassa Hitler vannoo antavansa opetuksen maailman hölmöimmälle ja karkeimmalle kansalle, saksalaisille, ja samalla kaikille muillekin kansoille ja nauraa päälle ”kauhean naurun”. Ensimmäisen maailmansodan miehistösuojassa hän kertoo saastaisia vitsejä ja sodan loputtua sairaalassa saattaa raivokohtauksen jälkeen muuttua äkkiä ”kummallisen hilpeäksi” ja nauraa ”selittämättömän naurun”.
Mutta Goebbelsin kanssa naurulle löytyy motivaatio. He ovat pirullisia veijareita, jotka tekevät maailmanhistorian ilkeintä koirankujetta. Kähisten, kurnuttaen ja raakkuen he herjaavat ja rienaavat. Viimeisessä näytöksessä, Valtakunnankanslian bunkkerissa Hitler ja Goebbels huipentavat suuren roolinsa:
Seikka, jota Dwinger ja Wecke erikoisesti korostivat, oli Hitlerin ja Goebbelsin nauru. Kumpikaan ei saanut tietää, mille nämä korkeat herrat nauroivat, mutta hauskaa heillä oli yhdessä… Sattui monesti, että kun Hitler ”sai” kuuluisan raivokohtauksensa, Goebbels nauroi kippurassa raollaan olevan oven takana. Merkillisin tapaus sattui huhtikuun 22. päivänä 1945, jolloin Hitler ylitti itsensä raivoamalla mielipuolisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Hän oli juuri saanut kuulla kenraali Steinerin joukkojen olemattomasta panoksesta ja venäläisten panssarijoukkojen tunkeutumisesta Berliinin rajojen sisäpuolelle. Hän huusi vaahto suussa, ohimosuonet pullottaen ja syytti kaikkia petturuudesta, mädännäisyydestä ja pelkuruudesta. Kesken kaiken häneltä pääsi lyhyt naurunhörähdys ja hän piti kättään kasvojensa suojana. Mutta pian hän sai taas nuoteista kiinni, ja älinä jatkui entistä kiihkeämpänä. Dwingerin mukaan juuri Hitlerin yllättävä naurahdus teki läsnäoleviin kammottavan vaikutuksen, ja monet odottivat, että Johtaja kannetaan paareilla pois.
Lopulta veijareiden paettua lentokoneella ”takkuiset pirunsorkat” kopisevat ja ”rietas nauru” kajahtelee. Iljettävät äänet pääsevät eetteriin ja sekoittavat radioliikenteen.
Veijaritarinan juoni voidaan pelkistää Veitikasta esiin: Hitler ja Goebbels ystävystyivät jo varhain Wienissä ja päättivät antaa koko Euroopalle tuntuvan opetuksen. Piti (a) nousta valtaan, (b) ajaa kansakunnat sotaan, (c) pitkittää hävitystä mahdollisimman pitkään ja (d) paeta rangaistusta, jotta pirullinen kuje olisi täydellinen.
Huovisen opetus on pessimistinen, armoton: ”Ei Saatana hylkää omia poikiaan…” Sanoma oli ajankohtainen Veitikan ilmestyessä ja se on yhä entistä ajankohtaisempi.
Häpeämätön kirjailija
Mutta miksi Veitikka nostatti niin ristiriitaisia tunteita? Miksi jotkut kirjallisuuden ystävät eivät vieläkään ole voineet hyväksyä teoksen huumoria? Sentään käy aivan selväksi, että Huovinen puhuu inhimillisyyden puolesta ja julistaa pasifismiaan kuuluville.
Päällimmäiseksi syyksi tarjoutuu sopimaton aihe. Monet kirjoittajat ovat viitanneet juuri tähän: ei sovi laskea leikkiä tapahtumista, joihin liittyy kuolemaa, kauhua ja hirmutekoja. Oikeutetusti Veitikalle voi kieltäytyä nauramasta. Toisaalta kuitenkin on ihmiselle ominaista, että juuri totalitäärisissä järjestelmissä ja ääriolosuhteissa syntyy maanalaisia mielipiteenilmauksia, joihin kuuluvat vallanpitäjiä herjaavat vitsit. Huovisen leikinlaskuun verrattavaa mustaa huumoria on esiintynyt niin Hitlerin Saksassa kuin Neuvostoliitossa.
Huumori on voimakas ase puolustautumisessa ja vastahyökkäyksessä.
Veitikka muistuttaa monin tavoin Chaplinin Diktaattoria, joka ei kuitenkaan ole herättänyt samalla tavoin vastalauseita. Sopimaton aihe ei sittenkään riitä pelkästään Huovisen viaksi. Chaplinin Hitler-parodia on hyväksyttävämpi, koska se melko suoraviivaisesti häpäisee esikuvansa näyttämällä diktaattorin ulkoisen olemuksen ja toiminnan koomisena. Elokuvan huipentava kuuluisa puhe tuo Chaplinin humanismin selväsanaisesti ilmi. Diktaattorin sanoma on yksiselitteinen, mutta Veitikassa on paljon moniselitteisen ironian aiheuttamaa huojuntaa.
Yhdessä suhteessa Huovinen toimii aivan päinvastoin kuin Chaplin: elokuvan Hitler on jähmetetty tyypiksi mutta kirjassa hirmuhallitsijasta tulee ihminen lihaa ja verta. Ehkä juuri tämä on loukannut monien tunteita. Huovinen tähdentää, että myös Hitler on ollut sylivauva ja viaton lapsi. Myöhemmin Johtajanakin hänessä on saattanut olla inhimillisiä piirteitä. Huovisen mukaan hän on syönyt, juonut ja lempinyt – ja vieläpä nauttinut niistä. Hän on ollut lapsille ystävällinen ja laskenut leikkiä läheistensä kanssa. Jotta lukijat tajuaisivat tämän puolen, Huovinen liioittelee Hitlerin inhimillisiä piirteitä ja tekee tästä sympaattisen, ”mukavan miehen”.
Huovisen Hitler oli isoruokainen herkkusuu, joka aloitti päivänsä tukevalla varhaisaamiaisella. Herätysryyppy kuului asiaan. Vessassa Hitler viipyi joskus jopa tunnin ja luki samalla tai puhui maailmanhistoriallisesti merkittäviä puheluja. Päivittäiseen ohjelmaan kuului kuntoilu mutta myös makeat leivonnaiset. Sukupuolisuhteissaan Hitler oli ”jokseenkin normaali” ja rakasti karvaisia naisia. Hän harrasti nikkarointia ja oli hyvin taitava puutöissä. Hän oli kiinnostunut kirjallisuudesta, kuvataiteista ja musiikista.
Inhimillistävällä kuvauksella Huovinen on halunnut hämmentää ajatuksia. Pahuuden ongelma ei ratkea leimaamalla jotkut ihmiset pahoiksi ja erottautumalla itse hyvien joukkoon. Ongelma on paljon haastavampi: milloin ihmisestä tulee paha, miksi pahuus pesiytyy vallanpitäjiin ja miten se leviää tavalliseen kansaan. Onko aivan varmaa, ettet sinäkin jossain olosuhteissa olisi valmis hirmutekoihin? Miksi Hitler naurattaa sinua; ettet vain sittenkin suhtaudu häneen myötämielellä?
Huovinen tavallaan asettuu Hitlerin kuvan taakse ja toimii samansuuntaisesti. Samoin kuin Hitler teki karmivaa pilkkaa ihmisestä ja hänen jaloista pyrkimyksistään (yli-ihmisaate), niin myös Huovinen rienaa lukijoitaan ja tavallisten kansalaisten herkkäuskoisuutta. Ehkä kirjailijalle on sopimatonta näin epäkunnioittava, suorastaan herjaava suhtautuminen lukijoihinsa, historiaa tuntevaan yleisöön ja kunnon kansalaisiin. Häpeämätön Huovinen, jumalauta helvetti, syöttää pajunköyttä ja samalla vihjaa, että natsi-Saksan kaltainen hullutus voisi tapahtua missä maailman kolkalla tahansa.
Huovisen esitystapa on sellainen, että ironian määrää pitää koko ajan tarkkailla, sillä se vaihtelee. Välillä hän on aivan selvästi tosissaan. Näyttääkin siltä, että Veitikan kertojan äänessä on havaittavissa paatoksen ja ironian määrän suhteen vaihteleva asteikko: julistus, asiallinen kerronta, ironia ja petkutus. Ja kaiken tämän takana leviää Huovisen – ja Hitlerin – huima irvistys.
Veitikka synnyttää katharsiksen, jossa tuntuu tragedian ja komedian yhteisvaikutus: pelon ja kauhun sekä naurun täristykset. Ei ole varmaa, onko vaikutus lopulta tervehdyttävä. Jos teoksen luettuaan omaksuu Huovisen maailmankatsomuksen, tuloksena on pessimismi tai vähintään syvä skeptismi.
VII luku teoksesta Veikko Huovinen – kertoja, veitikka, toisinajattelija 1997