Leena Krohn kirjoittaa satuja kaikenikäisille keskenkasvuisille
Leena Krohn: Älä lue tätä kirjaa. WSOY 1994.
Leena Krohnin fantasia tempaa jälleen vastustamattomasti mukaansa. Hänen kertomuksensa eivät ole niinkään yliluonnollisia, vaan mysteeri kuuluu olennaisesti hänen maailmansa rakenteeseen. Krohn tekee tutun oudoksi ja antaa lapsenomaisin silmin ihmetellä kaikkea tätä kiehtovaa.
Minun lukukokemuksessani aika kääntää kulkunsa. Krohnin tarinoiden parissa palaan tunnelmiin alun toisella kymmenellä, jolloin kirjoihin liittyi lumous ja jolloin jokaisen kirjan avaaminen oli pieni seikkailu.
Älä lue tätä kirjaa on jatkoa Topelius-palkitulle kertomuskokoelmalle Salaisuuksia (1992). Krohn kirjoittaa satuja yhtä hyvin aikuisille kuin lapsille eli kirjailijan sanoin ”kaikenikäisille keskenkasvuisille”.
Kertomukset toimivat täydesti juonen tasolla ja detaljien rikkaus avaa kokonaisen maailman. Samalla tarinoihin liittyy filosofisempi taso, ja ohi vilahtavia ideoita voi jokainen pohdiskella edellytystensä ja mielenkiintonsa mukaan.
Teoksessa näkyy kosketuskohtia ajankohtaisiin teemoihin: pakolaisuus, väestönkasvu, maatalous ja elintarvikkeiden hinnat, lääketieteen etiikka. Teoksen nimikertomus sisältää eväät sellaiseen metakirjalliseen pohdiskeluun, että sen pohjalta voisi helposti järjestää kokonaisen kirjallisuustieteellisen symposiumin.
Tulevaisuus
Krohn fabuloi ilmavasti, eikä filosofinen sisältö muodostu painolastiksi. Ainoastaan kertomus Ilmiö on hieman pitkitetty, mutta sen sanoma on tärkeä. Krohn näyttää, miten suuri on kollektiivisen uskottelun voima. Pienellä Pölkin paikkakunnalla ruvetaan kuulemaan tasainen, katkeamaton ”Ääni”, jolta lopulta kukaan ei säästy.
Ihminen havaitsee sen mitä uskoo havaitsevansa.
Setä Ajanvoittaja sijoittuu tulevaisuuteen ja kertoo miehestä, joka on pakastettu ja herätetty henkiin. Kertomus vastaa ikuisen elämän haaveeseen: tulevaisuus on lohduton paikka, siellä tuntee itsensä vieraaksi ja yksinäiseksi.
Tämä on Krohnin versio siitä vanhasta viisaudesta, että ihmisellä on aikansa. Kuka siihen oppii tyytymään, voi saavuttaa hiukan onnellisuutta.
Mnemonisti kertoo sirkuksen muistitaiteilijasta, pienestä vakavasta tytöstä, jolla on ilmiömäinen muisti. Yksinkertaisen tarinan avulla Krohn näyttää ulkoa opitun tiedon tyhjyyden. Ihmisen hyveisiin kuuluu myös kyky unohtaa.
Äärettömyys
Nimikertomuksessa Mirjam löytää divarista kirjan, jonka kansilehdellä lukee: Älä lue tätä kirjaa. Se puolestaan kertoo Annasta, joka löytää kirjastosta samannimisen kirjan – ja niin edelleen. Tarina leikkii portaittaisesti upotetuilla sisäiskertomuksilla.
Lapsia huvittaa yhä uudelleen kansanruno Jussin talo: ”Tässä on hiiri, joka möi sen mallaspussin, joka oli talossa, jonka rakensi Jussi.” Krohnin tuotannossa tällainen ’rasian sisässä rasia’ -rakenne kuvittaa äärettömyyden ideaa: ihmisellä on kyky katsoa äärettömyyteen.
Kirjallisen teoksen ontologian Krohn asettaa kyseenalaiseksi hieman Italo Calvinon tapaan. Hän selvästikin vihjaa Calvinon romaaniin Jos talviyönä matkamies. Olennaista sekä Calvinolla että Krohnilla on se, että lukijasta tulee tarinan tärkeä toimija.
Näin Krohn ymmärtää kirjallisuuden: kaikkein sisimmän rasian sisälle jokainen sijoittaa itsensä. Kirjallisuuden luonteeseen kuuluu, että lukijan on laitettava itsensä mukaan.
Miksi sitten imperatiivi Älä lue tätä kirjaa? Kielto houkuttelee tehokkaammin kuin kehotus, ja kirjallisuus on alituista normien rikkomista. Toisaalta tämä-pronomini saa erityisen painon: kaksi lukijaa ei lue samaa kirjaa, eikä kukaan lue sitä kirjaa, jonka kirjailija on kirjoittanut.
Krohn osaa jättää kertomuksensa ovelasti avoimiksi, mikä mahdollistaa tulkintojen runsauden. Uskon, että moni löytää tarinoiden ytimestä itsensä.
Helsingin Sanomat 8.5.1994