Juha Seppälän kertojankatse etsiytyy kohteeseensa suoraan ja hätkähtämättä: näkyy julma ja ristiriitainen todellisuus, pohjattoman absurdi. Ihminen kohtaa kaikkialla järjettömyyttä ja tarkoituksettomuutta.
Toiset Seppälän kirjoista ovat kietoneet minut mukaansa, toiset ovat repineet sisintäni, mutta yhtään hänen teostaan en ole jättänyt kesken. Tällaista kirjallisuutta voi minusta sanoa aidoksi.
Kuoppakaupunki on monitahoinen romaani miehestä, jonka nainen jättää yhdeksän vuoden yhdessäolon jälkeen. Mies joutuu kohtaamaan täysimääräisinä yksinäisyytensä ja kuolevaisuutensa, kaikkinaiset pelot, epävarmuudet ja sisimpänsä varjot. Hän huomaa olleensa rohkea niin kauan kuin hän on luullut olevansa rakastettu.
Romaani koostuu monenkirjavista aineksista siten, että vertauskuvat ja merkitystihentymät eivät koskaan ole tyrkyllä. Sellainen on Seppälän tapa viedä kerrontaa. Lukijan täytyy huomata yksityiskohdat.
Teoksen nimi viittaa Porin historiaan. Vuoden 1852 palon jälkeen Porin nykyisen kuudennen kaupunginosan alueelle muodostui ”Kuoppakaupunki”, jossa köyhät, osattomat ihmiset asuivat sietämättömissä olosuhteissa maakuoppiin kyhätyissä asumuksissa.
Siinä Seppälän vertauskuva ihmisen osasta: eläessään hän kärsii kuopassa, ja kuoltuaan hänet siirretään toiseen kuoppaan.
Romaanin mies on epäpätevä tuntiopettaja ja historiallisten romaanien kirjoittaja. Työssään hän on jo kohdannut umpikujansa, ja parisuhteen kariutuminen johtaa hänet psyykkisen luhistumisen tielle.
Päähenkilönsä kautta Seppälä sivumennen lausuu jotain kulttuurillisen köyhtymisen, köyhdyttämisen ajastamme. Kirjallisuutta myydään pilkkahintaan, rahvasta tyhmistetään. Missään ei näy merkkiäkään ”irlantilaisista munkeista, jotka yrittivät säilyttää kielen, tiedon ja kulttuurin varhaiskeskiajan barbaarien paineissa”.
Ihminen elää kosketuksesta. Epätoivoissaan mies hakee sitä prostituoidulta. Jos kukaan ei kosketa, ihminen muuttuu näkymättömäksi, olemattomaksi.
Juha Seppälä: Kuoppakaupunki. 308 sivua. WSOY.