Kevät virtaa väkevästi. Tulee vastustamaton halu lähteä sitä kohtaamaan. Sisällä pysyminen vaatii hieman tietoista pakottamista. Käytän jokaisen syyn karata ulkoilmaan, aurinkoon ja orastavaan vehreyteen. Saan sieltä energiaa työskentelyyn.
Näinä päivinä romaani valmistuu. Vielä lopulliset viilaukset. Pian kirja siirtyy tuotantoon eikä enää mitään ole tehtävissä.
Samalla kun viimeistely etenee, suhde omaan tekstiin muuttuu. Tulee etäisyyttä. Se, mikä parin kolmen vuoden ajan on muokkautunut tulisessa ahjossa, alkaa jäähtyä. Kiihkeän työprosessin tilalle vaihtuu mystinen ihmettely: mistä oudosta ulottuvuudesta nuo sanat ovat tänne laskeutuneet.
Romaanin maailma on valmis. Sen henkilöt ovat irtautuneet minun ajatuksistani ja elävät tarinassa omaa elämäänsä.
Kun silmäilen aiempia teoksiani, huomaan, että ne ovat ehtineet etääntyä vieläkin kauemmaksi. Aika vaikuttaa kaikkeen, minkä olen ehtinyt kirjoittaa. Persoonani on muuttunut, ympäristö on muuttunut.
Vuosien takaiset kirjat ja tekstit tuntuvat täysin vierailta, jopa siinä määrin, etten oikeastaan kestä katsella niitä. Minulla ei ole mitään tekemistä tuon kirjoittajan kanssa, joka jostain kumman syystä kantaa samaa nimeä kuin minäkin.
Joskus kuitenkin sattuu yllättävä, ilahduttava kohtaaminen: tunnistan tekstistä nuoren miehen, jolla on paljon ajatuksia ja tarve tuoda niitä esille. Meissä onkin jotain samanlaista, haluamme saada otteen maailmasta kirjoittamalla. Minussa viriää paljon ymmärtämystä ja myötätuntoa häntä kohtaan: toivon, että hän saa läpi aikojen toteuttaa sitä mitä eniten halajaa.