Minulla on käsillä kirjailijantyön paras aika: romaani ilmestyy pian ja kirjoitan samalla seuraavaa. Tästä voi nauttia.
Sepitin tänään leikin päiten tekstin sekaan mitallisia runonvärssyjä, kun tarinassa oli siihen sovelias fiktiivinen henkilö. Riimittely oli erityisen hauskaa.
Mihin mitallinen runous 1950-luvulla katosi? Se on yksi suomalaisista sotatraumoista.
Sodankäyneet miehet palasivat ja vittuilivat: joka ei ole ollut rintamalla, ei tiedä mistään mitään. Nuoret, juuri aikuistuneet miehet, uudet kirjailijat, vittuilivat takaisin ja muuttivat kirjallisuuden tekemisen säännöt. He sanoivat: joka ei kirjoita niin kuin me, ei tiedä mistään mitään.
Monet nykykirjailijat varmasti osaisivat tehdä mitallisia runoja. He hallitsevat, miten painolliset ja painottomat tavut asettuvat, miten pitkät ja lyhyet tavut, miten sorvataan ’puhtaita’ riimejä.
Mutta sellaisia runoja ei enää kirjoiteta. Ei aikuisille, ei tosissaan, ei kirjan sivuille.
Tämän ajan tunnussanoja ovat vintage, kierrätys ja uudelleenarviointi. Voitaisiinko niitä soveltaa myös kirjallisuuteen. Haluaisin huvitella kirjoittamalla enemmän mitallisia runoja.