Tuomas Anhava kirjallisena vaikuttajana
Nykyään Tuomas Anhavaa harvoin näkyy missään. Hän kuitenkin vaikuttaa koko ajan suomalaisessa kirjallisuusinstituutiossa, vaikkei olisi fyysisesti läsnä. Enkä tarkoita tällä jotain epämääräistä jälkivaikutusta, Anhavan perintöä, joka sekin kirjallisuudenhistorian täytyy väistämättä jossain vaiheessa rajata ja selvittää.
Anhavalla on yhä valmius osallistua, ottaa kantaa ja puuttua asioihin, kunhan hän vaivautuu. Ville Revon muistelmien Kättentaputukset raastuvanoikeudessa (1987) Anhavaa käsittelevä luku meni latomoon vasta saatuaan kohteensa siunauksen.
Suomalaisia nykykirjailijoita -teoksen uuteen laitokseen (1989) Pekka Tarkka on poiminut tunnetun anekdootin kohtauksesta, joka näyteltiin Ekbergin kahvilassa Anhavan ja Kirsi Kunnaksen välillä ja joka Tiitiäisen satupuuhun on tallennettu ”Haitulan lauluksi”: Veisaisinpa virsiä / jos muistuttaisin Kirsiä. / Jos muistuttaisin Tuomasta / lakkaisin lauluja luomasta.
Tarkka muutti kohdan sanamuotoa teoksensa seuraavaan painokseen Anhavan oikaistua häntä: näkemyserot Kunnaksen kanssa eivät kärjistyneet kiistaksi vaan tilanne sujui kepeän sanailun merkeissä.
Anhava tuo keskustelussa mielipiteensä voimakkaasti ja taivuttelevasti esiin, minkä olen itsekin huomannut. Anhava-tutkimukseni eräässä periaatteellisessa jaksossa esitin kirjallisuusteorian uusintentionaalisia näkemyksiä vastustavan väitteen: kirjailijan intentio ei ole kiinnostava jo siksi, että kaunokirjalliset teokset eivät noin vain ’ilmesty’ vaan ne kustannettaessa enemmän tai vähemmän editoidaan. Kirjailija voi joutua kirjoittamaan jaksoja uusiksi eikä hänen intentionsa lopulta ehkä pidä yhtä ilmestyvän teoksen kanssa.
”Panettelua”, Anhava puuskahti silminnähden tuohtuneena. Hänen mielestään kustantaja ja ateljeekriitikko nimenomaan auttaa kirjailijaa näkemään ja saamaan esiin oman intentionsa.
Minulle syntyi välittömästi kerettiläinen mielikuva: onko suomalaisen kirjallisuuden paaviksi nimitetty Anhava myös sen inkvisiittori? Mies, joka on kasvattanut lujalla otteella pari kolme kirjailijasukupolvea, sanoo pelkästään auttaneensa kirjailijoita näkemään oman intentionsa. Anhava saattaa tosin mieltää intention käsitteen toisin, mutta esimerkiksi Pekka Lounela sanoo runojaan korjaillun siten, että rivien väliin on ilmestynyt ehtaa Anhavaa. Tällöin kirjailijan tarkoitusten kirkastamisesta ei voine puhua. Samansuuntaisia kokemuksia on ollut muillakin: Anhavan muokkausten on nähty parantaneen tekstiä mutta se on samalla tullut kirjailijalle itselleen vieraammaksi.
Kriitikko, runoilija ja kykyjenetsijä
Tuomas Anhava kirjoitti ensimmäisen arvostelunsa Suomalaiseen Suomeen 1947 ja seuraavana vuonna aloitti WSOY:n kustannusvirkailijana. Vuosikymmenen taitteessa hän oli myös Aaro Hellaakosken toimittaman Näköalan, Parnasson edeltäjän, toimitussihteerinä. Nopeasti, varmoin äänenpainoin Anhava hankki kriitikon kannuksensa ja hänen odotettiin ryhtyvän tutkijan uralle, joka onneksi jäi.
Anhava toimi kustantajana WSOY:n jälkeen Otavassa ja Tammessa vuoteen 1961, mutta se ei estänyt toimimasta vireästi arvostelijana. 1950-luvulla ei nähty ongelmaksi, että kustannusvirkailija Anhava olisi ollut jäävi arvostelemaan oman talon kirjailijoita. Nyt olisi kummallista ellei mahdotonta, että sanotaan Touko Siltala kirjoittaisi lehtiin kehuvia arvioita Kari Hotakaisesta ja Mirkka Rekolasta.
Anhavasta tuli pian nuoren polven auktoriteetti ja johtohahmo. Hänen esseistiikalleen luonteenomaista on anglosaksinen wit ja ajatusten liikkuvuus ja toisaalta näkökantojen vankka perusta. Hän kirjoittaa sekä nautittavasti että älyllisesti: retorisen taivuttelun keinot ovat hänen hallussaan ja loogiset perustelut vaikuttavat aukottomilta.
Poleeminen valppaus vei Anhavan kiistoihin sekä 1950-luvun nuoren sukupolven sisällä että etenkin suhteessa vanhaan polveen. Auktoriteetteja pelkäämättä hän kävi yhtä innokkaasti professoritason polemiikkia kuin oikaisi ikätovereitaan Jouko Tyyriä tai Kai Laitista. Kolme ja puoli vuosikymmentä myöhemmin voi ilokseenkin lukea Anhavan ja Aarni Penttilän lähes komediallisia vuorosanoja, joissa jo tittelin käyttö osoittaa asennetta. Maisteri Anhava on professorin näkökulmasta itse nulikkamaisuus ja professori Penttilä puolestaan virka-asemansa jäykistämä tomppeli.
Kiistan yhteydessä Anhava kirjoitti artikkelinsa ’Runokieli’ ja loppuheittoisuus (Parnasso 1955/8), joka on vieläkin pätevä loppuheittoisuuden pieni historia suomenkielisessä lyriikassa. Anhava näki selvästi, miten lyriikassa oli vuosikymmeniä vallinnut selvä pyrkimys pois muka-runollisista sanamuodoista, jotka ovat yleensä olleet runoilijoiden teknisen taitamattomuuden kompensaatiota. Kuka nyt haluaisi ehdoin tahdoin kirjoittaa, mut, siks, jotk’.
Poleemisesti terävöitetyillä kirjoituksillaan Anhava oli muuttamassa vallitsevia esteettisiä normeja, mikä esimerkiksi lyriikassa vauhditti elimellisemmän runokielen vakiintumista. Yleisemmin tärkeä essee on Mitä lukijan tulee tietää (Parnasso 1952/3), Ezra Poundin ABC of Reading -teoksen esittely. Kuten Poundin myös Anhavan mielestä kirjallisuutta voi arvioida vain kirjallisuudesta käsin: teoksia mitataan teoksilla.
1953 ilmestyi Anhavan esikoisrunokokoelma, ja merkittäviä suomennoksia alkoi vuosikymmenen mittaan karttua: Ezra Pound, Arthur Rimbaud, Paul Celan, William Blake, Dylan Thomas, kiinalaisista ja japanilaisista puhumattakaan.
Anhavan laajalla toiminnalla kirjallisuusinstituutiossa alkoi olla suoranaisia vaikutuksia. Nuoria kykyjä hän löysi Haavikosta, Merestä, Hyrystä, Saarikoskesta ja Salamasta lähtien. Anhavalla oli tärkeä rooli myös perinteisen kirjallisuuden suhteuttajana. Hellaakosken, Mustapään ja Vuorelan lyriikasta hän kirjoitti arvostavasti; Alex Matsonin ja J.A. Hollon hän sai julkaisemaan esseensä. Kuuluisa on myös Toiset pidot tornissa -teoksessa (1954) hahmoteltu suomalaisen runouden historia: ”traditionalisteja” ovat Oksanen, Erkko, Koskennimi, Kailas, Sarkia ja Jylhä; ”modernisteja” puolestaan Kivi, Manninen, Leino, Siljo, Hellaakoski ja Mustapää. Lienee sanomattakin selvää, että ”modernistinen” linja nähtiin parempana, koska siinä suomen kieli pääsi luonnollisesti oikeuksiinsa.
Anhavan kriitikon ja poleemikon uralla eräs taite sijoittuu vuoteen 1957. Parnasson lyhytaikaiseksi jäänyt päätoimittaja Aatos Ojala rohkeni muutamassa pääkirjoituksessa epäillä modernin runouden kantavuutta ja nuoren polven näkemysten perustaa. Anhava vastasi ”tri Ojalalle” täydeltä laidalta, musertavasti. Polemiikki levisi päivälehtiin ja seuraavan vuoden alussa Ojala joutui eroamaan Parnassosta. Tilalle päätoimittajaksi tuli Kai Laitinen, ja niin nuori polvi oli miehittänyt kirjallisuuden maaston strategiset pisteet.
Kysymykseen, onko Anhava on käyttänyt valtaa kirjallisuusinstituutiossa, arvelisin hänen vastaavan kieltävästi, joko jyrkästi tai röhönaurun saattelemana. 1950-luvun kuluessa Anhava saavutti sellaisen aseman, ettei hänen tarvinnut ’käyttää’ valtaa, koska hänellä oli arvovaltansa. Jouko Tyyri koetti parissa kirjoituksessaan hahmotella muotokuvaa tästä itsevaltiudesta: Meidän tulee muistaa, ah säälien ja peljäten muistaa, että Mr. Anhava on ennen kaikkea kriitikko, itaran, epäluuloisen ja älyllisen sukupolvemme leppymättömin arvostelijahahmo. Mihin oikeamielisen kriitikon pitääkään kyetä: inhimillisen ystävällisyytensä hänen on muutettava ruoskaksi ja hirttonuoraksi!
Uskon, että Tyyrin ironia osui jossain mielessä kohdalleen, mutta hänen vastaväitteillään ei ollut käytännön merkitystä. Pekka Tarkka on maininnut 1950–60-luvun taitteen kirjallisesta ilmapiiristä, miten kulisseissa supistiin, että tietyn kirjan täytyy olla hyvä, kun kerran Anhava pitää siitä.
Hyry on malliesimerkki Anhavan mieleisestä kirjailijasta, mutta yksittäisiin nimiin tuijottaminen saattoi aikanaan viedä huomion siitä, miten monipuolinen hänen makunsa oli. Toisaalta esimerkiksi Anu Kaipaista kannustettiin, koska hänen arveltiin asettuneen tietoisesti hyryismin oppeja vastaan. Myöhemmin Kaipainen on kiistänyt tämänsuuntaiset pyrkimykset, ja Anhavaa hän sanoo pelänneensä.
Mitä Anhava todella teki
Anhavan työskentelystä editorina ja ateljeekriitikkona on alkanut liikkua yhä enemmän muistelmia ja anekdootteja, joissa on yhteisiä piirteitä. Suullisten muistelujen, Miten kirjani ovat syntyneet -tyyppisten muistelmien ja julkaistujen kulttuurihistoriallisten merkintöjen lisäksi olen tutustunut näihin kertomuksiin Helsingin yliopiston Kotimaisen kirjallisuuden laitoksen kirjailijahaastatteluista ”Tuomas Anhava tekstikriitikkona”.
Anhava näyttää paneutuneen kunkin kirjailijan ongelmiin intohimoisesti ja vaivojaan säästämättä. Hän on vaatinut kirjailijoita miettimään tekstiään lause lauseelta ja perustelemaan tarkoituksiaan, sanalla sanoen koettanut saada tietoisiksi pyrkimyksistään.
Ville Repo väläyttää muistelmissaan, miten armottomasti Anhava karsi löyhää ainesta lehtijuttuja editoidessaan ja kuinka jyrkkäsanaisia, lähes loukkaavia arvioita hän esitti kaikessa ystävyydessä. Mutta alistuneen humoristisesti Repo toteaa Anhavan olleen täysin oikeassa.
Myös kirjailijat vaikuttavat tyytyväisiltä koviinkin otteisiin. Eeva Joenpellolla ja Anhavalla oli syvä välirikko, joka viimein laukesi kiinteään yhteistyöhön Vetää kaikista ovista -romaanin kirjoitusprosessin aikana. Joenpelto on kertonut, miten sitten Anhavan huolenpito ja uhrautuva paneutuminen auttoi kirjailijanuran kriisivaiheesta eteenpäin.
Negatiivisia arvioita Anhavan ateljeekriitikon työskentelystä ovat esittäneet Hannu Salama, Pentti Saarikoski ja Caj Westerberg, joskin ison kiitoksen kera. Saattaa olla sukupolvikysymys, että juuri näiden kirjailijoiden puheissa on pientä kirpeyttä. 1960-luvun loppupuolella yhteiskunnallisen osallistumisen vaatimukset muuttivat anhavalaisen estetiikan statusta. Esimerkiksi Tuukka Kangasluoma Kuudennen kirjan (1966) arvostelussa halusi samalla tunkea ”1950-lukulaisen hermetismin mahdin maan rakoon”.
Salaman mielestä Anhavan näkökulmassa on rajoituksensa. Hänen mukaansa Siinä näkijä missä tekijä -romaanin kohdalla Anhava ei tajunnut mikä on työläispojan kohtalo. 1970-luvun lopulla Westerberg ilmoitti kasvaneensa ulos anhavalaisesta koulukunnasta. Hän sanoi, että jossain vaiheessa kirjoittamista alkoi kahlita ulkosyntyinen itsekritiikki: ’mitähän Anhava tästä sanoisi’.
Miten kirjani ovat syntyneet -luennossa (1980) Pentti Saarikoski on kuvannut opettaja–oppilas-suhteen päättymisen. Anhava saapuu yllättäen nuoren boheemirunoilijan asunnolle ja tepastelee lattiaa täyttävän punaviinipulloviidakon halki nostellen jalkojaan ”kuin mikäkin sihteerilintu”. Anhava potkaisee Saarikoskeen vauhtia ja antaa tunnustusta ’Mitä tapahtuu todella?’ -kokoelman keskeneräisestä käsikirjoituksesta, mutta ilmaisullisilta pyrkimyksiltään Saarikoski on neuvojen ulottumattomissa. Anhava kirjoittaa malliksi käsikirjoituksen yhden sivun uudestaan geometrisiksi säkeiksi, ilmeisesti ’36 runoa’ -kokoelman tapaisella kakkuvuoka-tekniikalla. Mutta Anhavan mentyä Saarikoski heittää liuskan paperikoriin ja seuraavana päivänä vie kokoelman sellaisenaan kustantajalle.
Päällimmäiseksi Saarikosken puheenvuorosta kuitenkin jää kiitokset kirjailijanuran alkuvaiheen tukijalle: Anhava ei ole vallanhimoinen ihminen, hän ei ole mikään uusi Koskennniemi, vaan hän rakastaa kirjallisuutta, todella.
Eeva-Liisa Mannerin Tämän matkan kohdalla Anhavan merkitys tiedetään huomattavaksi. Werner Söderström ei huolinut käsikirjoitusta, mikä johti kustantajanvaihdokseen. Anhava otti kokoelman epäröimättä Tammeen.
Käsikirjoituksen muokkaamisesta Manner on sanonut, ettei hän muista mitä sille tehtiin. Stilisointi vei päivän työn, mutta hänelle jäi mieleen vain ateljeekriitikon sanat: ”O, neiti Manner, kuinka Te noin?”
Anhava kirjoitti Tämä matka -kokoelmasta Suomalaiseen Suomeen arvostelun, joka luettiin heti ja on sen jälkeen luettu 1950-luvun lyriikan ohjelmanjulistukseksi ja tavoitteiden määrittelyksi. Anhava puhuu kuvan itsenäistymisestä ja runoilijan ”minämaailmasta”, eli Haavikon sanoin: Maailmana maailmojen veroisena / haaksirikkoudun muita maailmoja vastaan.
Ateljeekriitikon työskentelytavat ovat perinpohjaisia. Käsikirjoituksen lukeminen lyijykynällä varustetun Anhavan kanssa on täytynyt olla hirmuista työtä. Joenpelto puhuu ”tekstin jyräämisestä Tuomaan kanssa”. Veijo Meri on myöskin maininnut, miten ’Irrallisiin’ tultaessa Anhava oli sitä mieltä, että kirja oli ”jyrättävä” läpi. Viikon intensiivisen työskentelyn jälkeen kirjailija olikin sitten aivan poikki.
Paavo Rintala on kertonut aamukymmenestä iltakahdeksaan kestävistä päivistä, jolloin stilisoinnin lisäksi keskusteltiin politiikasta, taiteen ja kirjallisuuden kysymyksistä, lapsuudesta ja nuoruudesta. Jarkko Laine sai ensikosketuksen Anhavaan puhelinkioskissa: Laine oli varannut taskut täyteen kolikoita, mutta Anhava puhui häneltä taskut tyhjiksi. Myöhemmin Turun hotelli Hospizissa käytiin käsikirjoitusta runo runolta läpi.
Naiskirjailijat ovat puhuneet Anhavan sosiaalisesta luonteenlaadusta, hänen inhimillisestä myötätunnostaan. Eila Kivikkahon itsekritiikki on ollut niin korkea, että useammin kuin kerran Anhavan ystävällinen aktiivisuus on auttanut kirjan julki. Eeva Joenpelto ja Kerttu-Kaarina Suosalmi ovat kokeneet Anhavan huolenpidon ja ymmärtämyksen, joka arkisimmistakin tarpeista huolehtimalla on edistänyt kirjoitusprosessia.
Anhavan aktiivisuudessa näkyy koko ajan vahva pyrkimys suoraan toimintaan. Hän on ollut aina valmis ylittämään toimivaltansa ja laittamaan arvovaltansa peliin. Esimerkiksi Hannu Salaman jumalanpilkkaoikeudenkäynnin aikana 1965 Anhava antoi Juhannustansseille täyden tukensa, mikä kavensi hänen työskentelymahdollisuuksiaan.
Siirryttyään pois kustantamojen palveluksesta Anhava jatkoi työskentelyään ulkopuolisena lukijana; hän on lukenut käsikirjoituksia WSOY:lle, Otavalle, Tammelle, Weilin+Göösille ja Gummerukselle. Vapaana ateljeekriitikkona Anhava ei ole odottanut kustantajien toimeksiantoja vaan on ollut itse aktiivinen suhteessa kirjailijoihin. Erno Paasilinna onkin arvioinut, että 1960-luvun jälkipuoliskolla Anhavalla oli otteessaan koko kirjallisuuden kenttä ja hän myöskin määrätietoisesti toteutti yksityistä kirjallisuuspolitiikkaansa; hän oli instituutio instituutiossa.
Kirjailijoiden julkisuuteen saattamisessa Anhava on toiminut yhtä tehokkaasti. Kun Jyrki Pellisen runokokoelma ei kelvannut kustantajalle, Anhava otti sen kokonaisuudessaan Parnassoon. Caj Westerbergin ja Jarkko Laineen Anhava seuloi esiin Parnasson lyriikkakilpailusta; ylioppilaiden kulttuurikilpailusta löytyi Hannu Mäkelä.
Esikoisnovelleineen Veijo Meri oli jo viittä vaille Werner Söderströmin kirjailija, mutta Anhava käski hakemaan käsikirjoituksen pois ja järjesti kustannussopimuksen Otavaan. Antti Tuurin esikoisteoksen käsittely viivästyi WSOY:llä, ja kun Anhava sai Parnassoon pari Tuurin novellia, Otava julkaisi häneltä saman tien kaksi kirjaa.
Rikkoutumaton myytti
Kirjailijoita ja epäkirjailijoita -teoksen (1983) pakinassaan Juhani Niemi toistaa kysymyksen: onko Anhava erehtymätön?
Tähän mennessä siihen ei ole saatu tyydyttävää vastausta. Kirjailijat ja kollegat todistavat yhtäpitävästi erehtymättömyyden suuntaan; ainakin johdonmukainen hän on ollut.
Mitä taas tulee kirjallisuuden yhteiskunnallistumisen vaiheeseen 1960- ja 1970-luvulla, jolloin Anhava vastainen leiri oli vahvimmillaan, näyttäisi, että Anhava oli vähemmän väärässä kuin haluttiin väittää. Täällä hiljaisuus on rikos, vastalause / jota ei voi vaientaa, hän kirjoitti 1965, ja Parnasson päätoimittajana hän paria poikkeusta lukuunottamatta sinnikkäästi vaikeni koko yhteiskunnallisen osallistumisen vaiheen. Nyt, vuosituhannen viimeisellä kymmenluvulla anhavalainen ’puhtaasti’ kirjallinen arvo on jälleen ainut varteenotettava kaunokirjallisuuden mitta. Moniarvoisessa, viestinten täyttämässä yhteiskunnassa kirjallisuudella ei voi olla mitään ulkoa-annettua tehtävää.
Kun ryhdyin kirjoittamaan Anhavan kritiikistä ja ateljeekritiikistä, halusin päästä rikkomaan myyttiä. Halusin löytää kipsikuvasta halkeaman, johon olisin saanut meisselin väliin. Mutta näin pintapuolisen tutkiskelun jälkeen myytti vaikuttaa rikkumattomalta, vaikka inhimillisiä vivahteita on näkyvissä enemmän.
Tutkija, joka pääsee Anhavan arkistoon ja kustantajien arkistoon, voi ehkä löytää yksittäisiä tapauksia, joissa kirjallinen kätilö on kaatanut lapsen pesuveden mukana. Mutta suunnattoman suuren kirjeenvaihdon ja käsikirjoitusten pienimpien editointimerkintöjen tutkiminen muodostunee epäkiitolliseksi työksi; arvelen, ettei kirjallisia sensaatioita tule vastaan. Toinen tehtävä olisi haastatella aikalaisia uudelleen ja perusteellisesti – mutta eikö juuri Anhavan sukupolvi ole vahvimmin myyttiin sidoksissa?
Kaikkiaan 1950-luku ainutlaatuisena uudistusvaiheena tulee olemaan haaste kirjallisuudenhistorialle. Kuinka murtaa myyttejä, kun ajan nuori polvi esitti ohjelmalliset teesinsä niin terävästi, niin vankasti perustellen, että se välittömästi muovasi oman kuvansa. 1950-luvun modernismi tuli valmiina kirjallisuuden historiaan, syntyi tukka päässä kuin Paavo Haavikon runon äpäräpoika.
Anhava on tehnyt oman kuvansa, paitsi kirjoituksillaan myös toiminnassaan ja henkilökohtaisessa kanssakäymisessä. Siksi en voi loppupäätelmänä muuta kuin vahvistaa myyttiä: Anhava on merkittävin yksittäinen kirjallinen vaikuttaja ja auktoriteetti, mitä suomalaisen kirjallisuuden historia tuntee. Häneen verrattavaa ei lähiaikoina ole odotettavissa, varsinkin kun seuraava huomattava uudistaja tulee olemaan se, joka saneeraa suomalaisia kirjailijoita työttömyyskortistoon.
Anhavan kirjallinen ”machiavellismi” on valistunutta itsevaltiutta, joka perustuu näkemykseen, ymmärrykseen ja kirjallisuuden laajaan tuntemukseen. Kirjallisiin arvoihin vedoten hän ei ole halunnut puuttua kirjailijoiden sanottavan sisältöön, joten laajemmin ottaen, vuosikymmenten perspektiivissä Anhava on sittenkin auttanut kirjailijoita löytämään intentionsa.
Ehkä tässä perspektiivissä tarkoitus pyhittää keinot.
Teoksessa: Avoin ja suljettu. Kirjoituksia 1950-luvusta suomalaisessa kulttuurissa. Toimittanut Anna Makkonen. SKS 1992.