Haen teetä keittiöstä ja palaan tekstin ääreen. Kävelen olohuoneen kautta takaisin työhuoneeseen ja annan katseeni hivellä lounaaseen antavien ikkunoiden takana avautuvaa näkymää.
Maisema on minulle tuttu. Joki virtaa edessä levollisesti, pari lokkia kaartaa vanhan sillan vaiheilla. Fredrika-laiva vastapäätä on ankkuroitu pysyvästi laituriinsa. Taustalla kohoaa Näsinmäki, jonka asukkaat saavat kuunnella kumpujensa alta punaisten honkien huminaa.
Aamuaurinko kirkastaa maiseman.
Kun ehdin pöydän ja läppärin viereen, minut valtaa tunne, että kaikki on niin kuin ennenkin.
Juuri näin. Juuri näin pitää ollakin. Tällaista on minun elämäni ja työni. Tällaista sen pitää ollakin. Tuntuu niin hyvältä ja luottavaiselta olla tässä, joka on läpikotaisin tuttua.
Ennen kuin ehdin aloittaa kirjoittamisen, tajuan, ettei kaikki olekaan entisellään. Vastapäiselle parkkipaikalle ei ole saapunut ensimmäistäkään turistibussia. Silta on tyhjä tungeksivista laumoista. Jokikadun kiveykseltä puuttuu turistien virta. Rannan kaiteeseen ei kukaan nojaudu ottaakseen selfieitä.
Ja tosiaan, myös henkilökohtaisessa olotilassani on tapahtunut muutos. Viime vuosina olen aivan liikaa työskennellyt sohvalla. Se ei tee minulle hyvää. Siksi olen siirtänyt hissipöydän ikkunan ääreen ja aherran pääasiassa seisaaltaan tai satulatuolissa istuen.
Tarvitsen pysyvyyden tunnetta, koska olen varsin turvallisuushakuinen. Sisimpääni on kaiketi jäänyt siitä vajausta.
Mutta nyt huomaan, mistä tulee tämä tunne. On sisäisen syventymisen tila. Hiljaisuus. Keskittyminen. Omien ajatusten kuunteleminen.
Olen vuosien mittaan työskennellyt valtavan paljon tässä tilassa. Yksinäisyys – hyvässä ja pahassa – on kirjoitustyön ytimessä. Siksi minulle on totta tämä tunne: kaikki ennallaan.