Kirjailija kaipaa teoksilleen lukijan, mielellään useita. Jos hän saa toivoa enemmän, hän haluaa hyvän lukijan: kiinnostuneen, oivaltavan, kirjallisuuden tosi ystävän.
Kirjallisuusteoriassa kehiteltiin 1970-luvulla sisäislukijan käsite. Sen mukaan sisäislukija on tekstiin koodattu ihanteellinen lukija, joka ymmärtää kaiken mitä teos voi sisältää ja joka lisäksi tajuaa mistä kirjallisuudessa on kysymys.
Olisipa hienoa saada osakseen tuollainen lukija. Mutta teoria myös sanoo, ettei tällaista lukijaa ihmisten maailmassa ole olemassa. Jokainen todellinen lukija on jollain tavoin rajoittunut.
Kun olen tehnyt romaaneita, novelleja tai runoja, olen aina pitänyt tärkeänä sitä, että kirjoitan aiemman kirjallisuuden päälle. Kirjoissani kuuluu kaikuja muiden kirjailijoiden teoksista, ja käyn mielelläni vuoropuhelua edeltäjieni kanssa.
En kuitenkaan halua paljastaa kirjallisia esikuvia kovin suoraan, sillä sellainen mielestäni latistaa lukukokemuksen. Jos lukija löytää kirjallisen viittauksen, hän ehkä oivaltaa jotain ja ilahtuu. Minulle kirjallisuus on myös älyllistä peliä, jonka parissa voi viihtyä erityisellä tavalla.
Kun julkaisin esikoisromaanini Häätanhu vuonna 1996, siitä kirjoitettiin useita arvosteluja. Tuolloin lehdet vielä julkaisivat arvosteluja, oli jopa arvostelijoiden ammattikunta.
Petyin kuitenkin esikoiseni arvosteluvastaanottoon. Olin suorastaan vihainen siitä, että juuri kukaan ei huomannut, miten paljon nokkelia kirjallisia viitteitä olin sommitellut romaaniini. Olin kirjoittanut teoksen kaiken fanittamani suomalaisen kirjallisuuden päälle. Tomppelit arvostelijat mainitsivat ainoastaan kaksi kirjallista viittausta romaanin nimen perusteella. Nykyään sellaiset löytyvät silmänräpäyksessä googlaamalla, ja niistä ei todellakaan kirjassani ollut kysymys.
Ainoastaan Hufvudstadsbladetin Elisabeth Nordgren huomasi viittauksen alkuperän oikein. On olemassa erittäin tunnettu suomalainen klassikko, jossa hääjuhla tempautuu koomiseen vauhtiin ja jossa väärä mies on sulhasena.
No tietenkin, Aleksis Kiven Nummisuutarit. Näytelmän ruotsiksi kirjoitettu varhaisversio tunnetaan kirjallisuushistoriassa nimellä Bröllopsdansen. Siihen nimenomaan viittasin. Onko tuo nyt niin vaikea keksiä?
Johtopäätös: hyvä lukija on sellainen, joka hoksaa jonkin tärkeän asian, mitä muut eivät ole huomanneet.
Yksi vastaus aiheeseen “Hyvä lukija”
Kiitos Tero ajatuksia herättävästä pohdinnasta lukijasta; en ehkä ole samalla sivulla (haa!) älyllisestä lukemiskokemuksesta tai kätketyistä tai avoimista viittauksista sinne sun tänne.
Mutta ajatuksia asian vierestä: onhan se ihan mukavaa ylipäätään, jos joku lukee mitä olen kirjoittanut ja antaa siitä vielä palautetta – kritiikki onkin jo harvojen etuoikeus – ja vielä jopa niin kirjailija kokee tulleensa ymmärretyksi.
Ymmärrys ei tarkoita että lukija kokee ja näkee saman minkä kirjoittajakin, hänhän luo sen omassa päässään, mutta on kirjan avulla löytänyt itsestään uuden huoneen kirjailijan avulla. Kuten osuvasti kirjoitat kirjailijan toiveesta: hän haluaa hyvän lukijan: kiinnostuneen, oivaltavan, kirjallisuuden tosi ystävän.
Palauteta saadessaan taiteilija tulee näkyväksi, hänen työllään on merkitystä, hän kosketti toista ihmistä, on osaa suurempaa, hänen panoksellaan on, vaikka pienikin, arvo. Oikeassa elämässä palautetta antavia lukijoita on aika vähän ja kirjailijan ympärillä vallitsee usein hiljainen mykkyys.
Tällaistakin tuli pohdittua.