Omistin sangen erikoisen kissan. Hän oli hyvin omapäinen mutta halutessaan myös avulias. Ehkä hän olisi ollut myös omistamisesta eri mieltä: kuka ja ketä.
Kissa naukaisi ja päästin sen sisään. Lähdin siinä samalla ulos tarmokkaana ja huolettomana. Kohtasin heti tutun ei-kissan, joka pyysi minua mukaansa.
”Tule. Mennään ei-kissaan, näytän sinulle ei-kissoja.”
”Hyvä on”, myönnyin, ja jatkoimme yhdessä eteenpäin.
Ei-kissassa oli hyvin paljon ei-kissoja. En oikeastaan jaksanut syventyä niihin, en oikein käsittänyt mikä hänestä niissä oli niin erityistä. Sanoin ei-kissalle, että olin saanut tarpeekseni.
”Ei se mitään”, hän sanoi. ”Ei-kissoja on niin monenlaisia, minua ei ihmetytä että väsyt niihin.”
Hän pyysi kuitenkin, että kävelisimme vielä yhdessä. Hän veisi minut ei-kissaan ja näyttäisi ei-kissoja. Kulkisimme pitkin ei-kissaa ja ihailisimme ei-kissoja. Tällaisena ei-kissana mikään ei olisi mukavampaa.
Kuljimme ja puhelimme, olin tyytyväinen, että minulla oli tällainen ei-kissa. Hyvä ei-kissa on niin tärkeä, että siitä täytyy pitää kiinni, ajattelin.
Ehdotin ei-kissalle, että menisimme minun luokseni juomaan ei-kissat. Hänelle se sopi. Häntä jo väsyttikin, ja kunnon ei-kissa tekisi hyvää.
Heti sisään astuttuamme kissa tuli luoksemme ja hieroi kylkeään ei-kissaa vasten. Kun mainitsin ei-kissan juomisesta, kissa ilmoitti heti, että hän voisi laittaa sen. Istuuduimme odottamaan.
Sanoin ei-kissalle:
”Olen viime aikoina miettinyt. Olisi ehkä käytännöllisempää, jos kykenisimme nimeämään muutakin kuin kissoja ja ei-kissoja. Luulen, että ymmärtäisimme enemmän.”
Hän naurahti ja vastasi:
”Mutta kaikkihan koostuu kissoista ja ei-kissoista. Se on niin selkeätä ja ilmeistä.”
”Oletko sitä mieltä?”
”Älä vaivaa liikaa itseäsi. Vai uskotko sinä johonkin, joka ei ole kissa tai ei-kissa? Sellainenhan on loogisesti mahdotonta.”
”Niin.”
Hän silitti kissaa, joka rupesi kehräämään. Katsoin heitä. Ei-kissa valmistui. Joimme tyytyväisinä hyvät, vahvat ei-kissat.