Kategoria: yhteiskunta

Läpinäkyvyys, oi läpinäkyvyys

Tuhatluvun taitteessa olin yksityiselämässäni ajautunut umpikujaan. Oli pakko tunnustaa virheet ja palata lähtöruutuun. Oli alettava uudestaan vuodesta nolla.

Seurasi kivulloisen prosessoinnin jakso, jonka kuluessa sain oivalluksen. Tajusin, että ainut tapa menestyä inhimillisessä kanssakäymisessä oli avoimuus. Päätin, että minulla ei ole salaisuuksia. Ei koti- tai työelämässä, ei parisuhteen herkässä vuorovaikutuksessa.

Aika muuttaa kaiken, totuudet, sanojen merkitykset. Kun ennen puhuttiin läpinäkyvyydestä, tarkoitettiin taitamattomuutta, tökeryyttä, jopa tyhmyyttä. Huono valehtelija oli läpinäkyvä. Jos kunnallispoliitikko ajoi läpinäkyvästi omaa ja sidosryhmiensä etua, hän oli tehtävässään taitamaton.

Nykyään läpinäkyvyyttä on alettu arvostaa. Lahjusjupakoiden ja paljastussivustojen jäljissä siitä on tullut yhteiskunnallinen ihanne ylitse muiden.

Tätä muutosta johdattaa media. Uuden ajan journalisteille aineistojen jakaminen ja avoin työskentely on luontevaa, vaikka skuuppi jäisi tavoittamatta. Median murroksesta kärsivät eniten ne vanhan polven toimittajat, joiden menestys on perustunut tietojen säännöstelyyn.

Kivuista huolimatta läpinäkyvyys tulee olemaan yhteiskunnalle hyväksi. Kun journalistit pysyvät valppaina, avoimuus päätöksenteossa, keskustelussa ja tietojen luovuttamisessa leviää yhä laajemmalle.

Virkamiehet ja poliitikot on jo haastettu vastaamaan julkisesti toiminnastaan. Liike-elämän käytännöt muuttuvat hitaammin. Perinteisesti yrityksen johto toteuttaa omistajien tahtoa ja omistajat asettavat itse tavoitteensa, eikä näistä asioista ole ollut tapana huudella.

Minua viehättää ajatus, että läpinäkyvyyttä ruvettaisiin arvostamaan myös liike-elämässä. Entä jos isot yhtiöt keskustelisivat kaiken aikaa avoimesti toiminnastaan – sekä taloudellisesta että yhteiskunnallisesta vastuustaan – eikä ainoastaan pörssitiedotteiden tahdissa. Entä jos seuraava yt-neuvottelukierros pelattaisiin avoimin kortein.

Läpinäkyvyys parantaa yhteiskunnan eettistä perustaa, koska vääryydet tulevat esiin. Avoimuus johtaa rehellisyyteen.

Stanfordin yliopiston tutkimuksen mukaan salaisuuden kantaminen on ihmiselle taakka. Espanjalainen Juan Luis Moreno kertoo televisiodokumentissa, että mies, jota hän oli pitänyt isänään, paljasti vasta kuolinvuoteellaan ostaneensa katoliselta papilta pojan itselleen. Voin kuvitella, miten raskaasti elämänpituinen salaisuus on painanut vanhan miehen sydäntä.

Varastettu ilo, petoksella saatu nautinto, vilpillinen menestys – voiko sellaisia ollakaan.

 

Työnteko ja onnellisuus

Työnteko voisi olla ihmisille hyvinvoinnin ja onnellisuuden lähde. Meidän yhteiskunnassamme se toteutuu liian harvoille.

Työtätekevät joutuvat kärsimään kiirettä, stressiä ja esimiesten hiostusta. Työehtojen huononnukset ja epätyypilliset työsuhteet ovat saaneet työntekijät nöyriksi.

Kun yt-neuvottelut alkavat, kärsimyksen intensiteetti lisääntyy. Ahkera puurtaja miettii, saanko pitää työni vai joudunko ulos. Levottomuus ja ahdistus repivät sielua.

Irtisanominen ja työttömyys aiheuttavat sitten uudenlaisen kärsimyksen. Ihminen, joka on vapautunut painostavan työnsä ikeestä, tuntee tuskaa ja epäonnistumisen häpeää.

Olin joulukuussa Luumukylässä, vietnaminbuddhalaisessa luostarissa, joka sijaitsee Dordognen maakunnassa Lounais-Ranskassa. Siellä päivittäiseen ohjelmaan kuuluu työmeditaatio, joka käytännössä tarkoittaa luostarin hyväksi tehtävää talkootyötä.

Indonesialainen munkki Tang oli vastuussa luostarin majoituspalveluista. Hän pyysi vapaaehtoisia auttamaan liinavaatteiden viikkaamisessa ja järjestelemisessä.

Tarmokkaimmat aikoivat tarttua välittömästi toimeen, mutta Tang kehotti heitä malttamaan vielä hetken. Hän sanoi, että hänen pitää ensiksi kertoa jotain työn tekemisen periaatteista.

Istuimme piiriin. Esittäydyimme, koska kaikki eivät vielä tunteneet toisiaan. Sen jälkeen Tang selitti:

Meillä ei ole mitään erityistä tehtävää, joka meidän pitäisi saada valmiiksi. Työskentelemme aikamme ja katsomme mitä siitä tulee.

Tärkeintä tässä työssä on se, että teemme sitä yhdessä ja että meillä on hyvä mieli työtä tehdessämme. Jos sinulle tulee sellainen tunne, että työ on liian raskasta tai että se stressaa sinua tai ettet vain jostain syystä halua tehdä sitä, lopeta heti. Hae vaikka kupillinen teetä ja istuskele. Jatka työntekoa vasta sitten, kun se tuntuu sinusta hyvältä.

Tangin evästys kuulosti minusta yksinkertaiselta ja syvälliseltä työn filosofialta. Tällä tavoin haluan työskennellä aina.

Meikäläisessä työkulttuurissa onnellisen työnteon filosofia ei menisi läpi. Tulosvastuu velvoittaa ja yritysten pitää olla tuottavia.

Mutta entä jos sittenkin?

Jospa jonkin pienen tai keskisuuren yrityksen johtaja kutsuisi väkensä koolle ja sanoisi: ”Tärkeintä meidän firmassamme on se, että teemme työtä yhdessä ja että kaikki ovat onnellisia työtä tehdessään. Jos työ on liian raskasta tai stressaavaa, ota tauko itsellesi. Jatka työntekoa vasta sitten, kun se tuntuu sinusta hyvältä.”

On totuttu sellaiseen ajatteluun, että tuottavuuden vuoksi työntekijöistä pitää puristaa kaikki irti. Heidän jaksamisellaan on kuitenkin rajansa, ja jos ei taukoja ole pidetty, sairaslomat ja työuupumus aiheuttavat ehkä pitkiäkin keskeytyksiä. Minulla on sellainen aavistus, että Tangin menetelmä saattaisi viime kädessä olla jopa tuottavampi.

Onko jo tullut valinnan aika: teetkö työtä onnellisuuden vai kärsimyksen kautta? Minä olen tehnyt päätökseni.

 

Väkivalta ja vihapuhe

Funakoshi Gichin oli oppinut runoilija ja filosofi, joka muistetaan paremmin siitä, että hän teki okinawalaisen nyrkkeilyn tunnetuksi Japanissa ja länsimaissa. 1930-luvulta lähtien hänen opetuksestaan ruvettiin käyttämään nimitystä karate.

Funakoshi kysyi oppilailtaan: ”Kuinka usein luulette tarvitsevanne näitä taitoja?” Kun vastausta ei kuulunut, hän jatkoi itse: ”Korkeintaan kerran tai kahdesti elämässä.”

Väkivalta on tavattoman vakava asia. Lyönti, potku tai huitaisu voi aiheuttaa peruuttamattoman ruumiinvamman tai kuoleman. Tämän ymmärtävät vain harvat silloin, kun he ovat vihan vallassa.

Ihmisen psyykeen väkivalta vaikuttaa syvällisesti ja kauaskantoisesti. Väkivaltatilastoissa Suomi nousee monilla mittareilla ikävästi esiin.

Funakoshi toteutti ’tietään’: mitä enemmän hän harjoitteli, sitä epätodennäköisemmäksi tuli, että hän olisi joutunut tappeluun. Jokainen paneutuvasti itsepuolustus- tai taistelutaitoja tutkiva huomaa, miten mieli ja asenne muuttuvat. Siksi budon eli sotataitojen tosi harjoittaja on rauhan mies.

Minua kavahduttaa vihapuhe, joka näinä päivinä kumpuaa internetin palstoilta ja Facebookista. Solvaukset, vastapuolta halventavat arviot ja kirosanat sinkoilevat. Tästä puheesta on äärettömän lyhyt askel väkivaltaan.

1975 Paavo Haavikko antoi Hannu Taanilalle radiohaastattelun, jossa hän puhui fasismista. Taanila melkeinpä hermostui, kun Haavikko käytti käsitettä totutusta poikkeavalla tavalla.

Haavikko sanoi, että fasismia on kaikki fasistinen toiminta, tapahtuipa se minkä tahansa aatteellisten tunnusten alla. Hän kieltäytyi lausumasta syytöstään ääneen mutta vihjasi vahvasti, että tuon ajan vasemmistolaisissa aatesuuntauksissa oli fasistinen osatekijä mukana.

Vuonna 2012 perussuomalaisten kannattajia nimitetään herkästi fasisteiksi. Ja todellakin: heidän joukossaan näyttää olevan ihmisiä, joilla on oikeasti vaarallisia mielipiteitä. Lisäksi minua on ruvennut pelottamaan, että myös anti-perussuomalaisissa saattaa olla fasisteja.

Kerrataanpa vielä Haavikon määritelmä: fasismia on fasistinen toiminta. Se kieltää vastapuolelta demokraattiset oikeudet ja ihmisarvon.

Vihapuhe, solvaus ja painostaminen tuntuvat minusta aina vastenmielisiltä riippumatta siitä, kenen suusta ne tulevat. Siksi olen kehittänyt fasismitestin. Vastaa seuraaviin kysymyksiin.

1. Käytätkö perussuomalaisista puhuessasi sellaisia sanoja kuin ”vittu”, ”saatana”, ”paska” tai nimitteletkö tai pilkkaatko heitä? 2. Oletko sitä mieltä, että perussuomalaiset ovat älyllisesti sinua alempiarvoisia? 3. Olisitko valmis vetämään rasistisia mielipiteitä huutelevaa persua nokkaan?

Jos vastasit johonkin kysymykseen myöntävästi, sinussa on annos fasistia – joko vähän tai enemmän.

Pekka Haaviston myötämielinen ele perussuomalaisia kohtaan presidentinvaalikampanjan aikana antoi tärkeän esimerkin. Jokainen mediaa seuraava saattoi huomata, että myötätunto, ystävällinen puhe ja pyrkimys ymmärtää synnyttivät myös vastapuolella ymmärtämystä ja sopusointua.

Vihapuhe ja väkivalta eivät pysty korjaamaan vääryyksiä. Niillä on taipumus tuottaa lisää vääryyttä tähän maailmaan, tähän ainoaan, tähän yhteiseen.

Työn orjat jne.

Porvoon vanhankaupungin laidalla on arkisuudessaan viehättävä lounasravintola Hanna-Maria. Toimintaidealtaan se on unohtunut jonnekin vuosikymmenien taakse. Ruokalista ei taatusti ole trendikäs, vaan tarjolla on perunaa ja kastiketta, lohikeittoa ja kasvissyöjille munakasta. Ruokajuomina putoavat parhaiten kotikalja ja piimä.

Ravintolan annoksia tulevat syömään niin rakennusmiehet kuin kaupungin toimistovirkailijat, niin hoitovapaalla olevat äidit kuin eläkeläiset, yhtä hyvin suomea kuin ruotsia äidinkielenään puhuvat. Tähän asiakaskuntaan koettaa sulautua myös vapaa kulttuurityöläinen, jonka olotilassa työnteon ja toimeentulon välinen yhteys on aikoja sitten katkennut.

Täällä minulla on tapana syödä kerran viikossa ja tehdä yhteiskunnallista analyysia. Näkökulmani on sopivasti alhaalta päin, ja edessäni on kattava kirjo suomalaista yhteiskuntaa. Ravintolan asiakkaista puuttuvat ainoastaan kaikkein varakkaimmat, kaikkein köyhimmät ja maahanmuuttajat. Edustettuna on siis koko laaja keskiluokka.

Mutta armas, kallis maa ei ole ennallaan. Meneillään on syvältä kouraiseva muutos. Jo 700 000 ihmistä, kolmannes työvoimasta, työskentelee ns. epätyypillisissä työsuhteissa, pätkä- tai vuokratyössä. Niiden rinnalle on orjatyön muotona tullut pakkoyrittäjyys. Miksi metsuri tai kotisairaanhoitaja haluaisi siirtyä säännöllisen palkkatulon nauttijasta yksityisyrittäjäksi? Koska hänelle vihjataan, että vaihtoehtona on työttömyys.

Media-alalla iso käsi on pyyhkäissyt erityisen kovin ottein. Toimittajia ja graafikoita on irtisanottu joukoittain hyvää taloudellista tulosta tehneistä firmoista. Isot toimijat, kuten Sanoma Magazines Finland, koettavat kiristää ruuvia entisestään esimerkiksi sanelemalla avustajille kohtuuttomia ehtoja.

Freenlancerit eivät voi ryhtyä työtaisteluun. Mediahuora-romaanin julkaissut Venla Hiidensalo sanoo, että freet ovat samassa tilanteessa kuin torpparit ennen työelämän lainsäädännön kehittymistä.

Suuresta 1990-luvun lamasta lähtien työnantajapuoli on toiminut tavattoman taitavasti hajottamalla työntekijöiden rivit. ’Yrittäjyyteen’ kannustaminen on looginen päätös tässä kehityskulussa. Köyhyys on pienempi häpeä, jos olet oman elämäsi yrittäjä.

Ammattiyhdistysliike on keinoton, poliittiset puolueet ovat liudentuneet yhdennäköisiksi. Laaja, hyvin toimeentuleva keskiluokka on saanut kokoomuslaisen työväenpresidentin eikä pane pahakseen, vaikka sitä sanoilla näin sumutetaan. Ja oliko se mies sosialisti joka sanoi, että ihmisonnen riittävä mitta on 10 000 euron tulot ja miljoonan omaisuus?

Vanha työväenliike onnistui saamaan aikaan suuren yhteiskunnallisen muutoksen. Mutta nyt sen perintö on käytetty loppuun, saavutukset on tehty tyhjiksi. Tarvetta olisi isolle kumoukselle. Mistä saadaan sellainen yhteiskunnallinen voima, joka haluaa aloittaa suuren työelämän uudistuksen?

Freelanceria ei voi nimittää yrittäjäksi, sillä hänellä on vapaan palkkasoturin sielu. Kun istun Hanna-Mariassa syömässä lounasta, totean, että tämän lähemmäksi keskiluokkaa en pääse. Freelancerina en voi myydä sieluani ja asettua työn ikeeseen vaan valitsen itse, kenelle kaupittelen palveluksiani.

 

Köyhyydestä

Autuaita ovat hengessään köyhät. Tämä ajatus on saanut minussa hedelmällisen kasvupohjan.

Äidilläni oli vankka vakaumus siitä, että perheemme oli köyhä. Näin siis vielä 1960- ja 1970-luvulla. Sain lapsena kuulla muistutuksen tästä toistuvasti. Kuulin, että ”porvareiden” lapsilla oli paljon sellaista, joka ei tulisi koskaan minun ja veljieni ulottuville.

Tosiasiassa meille tapahtui samoin kuin monille muille työläisperheille: yleisen vaurastumisen myötä elintasomme nousi, elämäntapa ja arvot yhdentyivät alati laajentuvaan keskiluokkaan. Vanhempani eivät olleet puutteenalaisia, enkä ole ikinä kokenut taloudellista turvattomuutta.

Mutta Savossa äitini lapsuuskodissa ennen sotia asuttiin pienessä mökissä ja kärsittiin todellista kurjuutta. Sanotaan, että psyykkiset painaumat siirtyvät aina kolmanteen polveen. Minun on helppo eläytyä pienviljelijä ja työmies Jaakko Karttusen mielenmaisemaan 1930-luvulla, mutta toivon, että olen onnistunut katkaisemaan ketjun kohdallani ja että lapseni eivät identifioi itseään köyhyyteen.

Olen joskus omistanut vähän varallisuutta. Kun sitä ylläpitävät rakenteet hajosivat (avioero), omaisuus hajosi maailman tuuliin. Sama pätee myös suureen varallisuuteen: mikään omaisuuserä pysy loputtomiin vaan viimein hajoaa, muuntuu ja muotoutuu uudeksi. Nyt sitä tapahtuu eri mittakaavoissa: Suomessa, Euroopassa, maailmanlaajuisesti. Kun rakenteet luhistuvat, vastuut ja saatavat käydään läpi ja katsotaan mitä kenenkin käteen jää.

Olen huomannut, että mikään aineellinen ei tartu minuun. En kiinny tavaroihin, en kerää niitä, en anna millekään merkitystä sen taloudellisen arvon mukaan. Raha liikkuu niin kuin hengitys, mutta ilmaa ei voi pidättää sisällään kovin pitkään.

Olen aina ollut hengessäni köyhä. Hengitän vain sisään ja ulos.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen raportin mukaan köyhyys on Suomessa lisääntynyt ja tuloerot ovat kasvaneet. Se tuntuu epäoikeudenmukaiselta ja tarpeettomalta tänä aikana. Yhteiskunnan rakenteet ovat muovautuneet sellaisiksi, että varallisuus kertyy niille joilla sitä jo on. Ja joilla ei ole mitään, niiltä otetaan sekin vähä pois. Aineellista hyvää jaetaan yhteiskunnassa ylhäältä käsin, eikä sitä riitä alhaalle.

Olen tavannut ihmisiä, joille köyhyys on elämäntapa. He ovat valinneet yksinkertaisen elämän ja useimmiten vaikuttavat onnellisilta ja tasapainoisilta. He kieltäytyvät kuluttamisesta, uusien tavaroiden ostamisesta ja varallisuuden hankkimisesta. Heitä katsoessa voi ajatella, että on jotenkin jaloa olla köyhä. Mutta raportissa mainituilla köyhillä ei tätä valinnanvapautta ole.