viikonkirja – Sivu 5

Pirkko Saision uuden romaanin aukeamat näyttävät draamakäsikirjoitukselta. Tekstiin on lyöty ylimääräisiä rivivälejä. Paljon.

Draamakirjailija tietää, mikä tarkoitus riviväleillä on draaman käsikirjoituksessa. Mitä isommat välit, sitä enemmän niihin mahtuu.

Näytelmässä ei tosin ole varsinaisesti sisäistä puhetta. Saision romaani koostuu dialogeista, parenteeseista ja sisäisestä puheesta.

Ja nyt juuri sisäinen puhe tekee draaman.

Mies, ja hänen asiansa kertoo kuusikymppisestä asianajajasta, joka lukee marraskuisena aamuna entisen ystävänsä kuolinilmoituksen. Se saa hänen elämänsä suistumaan normaalilta uraltaan.

Kun mies astuu näyttämölle, missä tahansa, hän on koominen. Se kuuluu hänen olemukseensa. Näin on näytelmässä, romaanissa ja tosielämässä. Jos hän käyttää pukua ja puhuu omituisin sanankääntein, koominen vaikutelma voimistuu. Jos hänellä on misofonia eli raivo maiskutusta kohtaan, hänen olemuksensa ei ole pelkästään hupaisa. Ja kun hän joutuu psykiatrisen yksityissairaalan suljetulle osastolle, pyjamassaan hän vasta onkin koominen.

Kaiken tämän alla kehittyy tarinan viiltävä ulottuvuus. Miehen heikkouksia eivät ole vain koomisuus ja hulluus vaan myös menneisyys, joka seuraa häntä, ja valehtelu – voisi sanoa elämänvalhe. Miehen korvaan kuiskailee hänen sisäinen äänensä: Memento mori. Muista kuolemaa.

Pirkko Saisio on erehtymättömällä kirjallisella näkemyksellä löytänyt erityisen kerrontamuodon. Rytmitys osuu kohdilleen, tyhjät rivit lisäävät merkityksiä. Vangitseva lukukokemus.

Pirkko Saisio: Mies, ja hänen asiansa. 403 sivua. Siltala.

On muuan erityinen tehtävä, johon toimittajan ammatillinen kunnianhimoni vielä minua vetäisi. On jotain edelleen kokematta ja näkemättä.

Kuvittelen, että minut pyydettäisiin Harri Nordellin runokokoelman kustannustoimittajaksi. Haluaisin päästä näkemään, mistä kumpuavat nuo ”mustejuovat”, ”kulkevat kalliot”, ”satakielilattiat” jne.

Aina kun luen Nordellia, hiukset päässäni nousevat pystyyn. On kerrassaan fyysinen tapahtuma todistaa kielen syntymää hetki hetkeltä, sana sanalta.

Jos olisin päässyt tämän kirjan kohdalla taittamaan peistä, olisin sanonut, että kokoelma pitää julkaista nimellä Haje – eikä siis Hajo. Yhden foneemin ero. Eri substantiivijohdokset kantavat erilaisia merkityksiä (vrt. nosto ~ noste).

Nordell kirjoittaa: ”Kuka hajon auerta vyyhtii.” Hän tarkoittaa hajoamista, jotain varsin konkreettista, jonka maailman ja elämän tarkkailija väistämättä huomaa. Elävä aines hajoaa, samoin ihmisen käden valmistama.

Sen sijaan haje on kosminen periaate, jota emme suoranaisesti havaitse mutta joka kaiken taustalla vääjäämättä vaikuttaa. Nordellin runokuvien takana kajastaa iätön hajaantumisen kaikkeus. ”Tanssiva lumi” ei näkyisi kirkkaana, ellei sen taustalla olisi ”maailmantyhjyys”, kuten eräässä runossa.

Mutta runoilija tekee työnsä uutterasti. Hän tarttuu hajoavan ja hajaantuvan kielimaailman sanoihin ja kokee liittää ne yhteen kaikella taidollaan, luovuttamatta ja tietäen, ettei tällä Sisyfoksen työllä viime kädessä ole mitään merkitystä. Siksi Nordell ottaa kokoelmansa motoksi tunnetun sitaatin John Cagelta: ”I have nothing to say and I am saying it.”

Nordellia tekee mieli verrata maailmalla tunnettuihin runoilijoihin, vaikkapa Tomas Tranströmeriin, mutta en nyt ryhdy siihen. Totean vain, että Nordell on täysin omaleimainen kielen tiivistäjä äärimmäisyyteen saakka. Se on runoilijan paras taito.

Harri Nordell: Hajo. 66 sivua. WSOY.