Kategoria: viikonkirja

Laila Kinnunen antoi poskisuudelman

Ihmisen muisti on lyhyt. Minulla on sellainen aavistus, että Antti Tuuri ei kirjoita sattumalta suomalaisten Ruotsin-siirtolaisuudesta juuri nyt. Jos emme pysty eläytymään Lähi-idästä saapuvien turvapaikanhakijoiden ahdinkoon, ehkä samastuminen helpottuu, kun luemme tarinaa omien kansalaistemme vaiheista 1960-luvulla Svea-mamman ottolapsina.

Skövdessä ja Göteborgissa oli paljon suomalaisia ”mamuja”, joita kukaan ei ”kotouttanut”. Eikä noita sanoja ollut vielä edes keksitty.

Tuuri ei kuitenkaan sommittele paralleelia nykyaikaan. Kertoja kertoo tarinan; lukija miettii tahollaan, millä tavoin se häntä koskettaa.

Olen tuntenut Tuurin tuotannon likeiseksi hänen varhaisista novelleistaan lähtien. Miehinen järeys ja omanarvontunto ovat hänen henkilöidensä vahvoja ominaisuuksia, ja samalla ne jonkin kerronnan hienovireisen liikautuksen kautta kyseenalaistetaan.

Viimevuotisessa Pitelemättömät– ja uudessa Tangopojat-romaanissa on paljon Tuurin alkutuotannon tuntua. Vaikutelma syntyy varmaankin pelkistämisestä ja yksinkertaisesta, ihmisläheisestä kerronnasta.

Sen sijaan varhaisteoksille ominaiset katsomukselliset perspektiivinavartumiset tai viittaukset esoteriaan puuttuvat. Tangomaailman elämää suuremmat hahmot ovat Eino Grön ja Laila Kinnunen, joka romaanissa kiittää taustamuusikoitaan kädestä pitäen ja antaa orkesterinjohtajalle jopa poskisuudelman.

Romaanin nuorimies Sauli lähtee Ruotsiin löytääkseen sinne kadonneen naisystävänsä Elinan. Tehdastyö tarjoaa toimeentulon ja tango-orkesterissa soittaminen pitää unelmat elossa. Ja aina kun siihen on pienikin mahdollisuus, Sauli koettaa jäljittää Elinaansa.

Etsintä luo juonen jännitteen. Ajankuva ja tanssilavojen miljöö välittyvät Tangopojista aistittavina. Koossa on ainekset viihdyttävään ja liikauttavaan lukukokemukseen.

Antti Tuuri: Tangopojat. 317 sivua. Otava.

Muutosten ja rakkauden runot

”Tässä maassa ja ajassa tuntuu siltä kuin kirjoittaisimme kaikki veteen”, lukee Pertti Niemisen postuumissa runossa. Li Pon toistatuhatta vuotta vanhoja säkeitä tulkitessaan hän huomaa kuitenkin, että hallitsijat painuvat unohduksiin mutta runoilla voi olla sellainen onni, että ne säilyvät.

Kuten aina ennenkin Niemisen runoilijahahmo on syrjästä tarkkaileva itsenäisajattelija. Hän kyseenalaistaa vallitsevat katsantokannat ja kuuntelee ennemminkin luonnon ajattomia ääniä linnunlaulussa, sateessa ja päivänpaisteessa, vuodenaikojen vaihtumisessa.

Runot kertovat tavallisen ihmisen iloista ja suruista. Vaikka murheet kulkevat mukana, Niemisen kynänjäljessä tuntuu silloinkin suvereenia kepeyttä ja leikkisyyttä.

Lapsenomaisuus ja vilpittömyys ovat tärkeimpiä arvoja. Lapsia tarkkaillessaan Nieminen tekee olennaisia huomioita siitä, mikä elämässä on tärkeää.

Niemisen valtava Kiinan kirjallisuuden käännöstyö on pysynyt mukanani niin kauan kuin olen lukemista harrastanut. Oman runotuotantonsa hän on jännästi kirjoittanut sen marginaaliin. Hänen kootut runonsa julkaistiin aikoinaan nimellä Luen muutosten kirjaa. Nimi viittaa tietenkin klassiseen ennustuskirjaan I chingiin mutta myös metaforisesti maailman suureen kirjaan. Onko joskus joku kuvitellut, että olisi jotain pysyvää?

Vihreän läpi ei enää näe -kokoelmasta nousee esiin rakkauden teema. Nieminen kirjoittaa rakkaudesta, joka on hellä, lempeä ja uskollinen – rakkaudesta joka kestää läpi elämän ja myös kuoleman tuolle puolen.

Teemaa tähdentää kirjan loppuun liitetty sikermä unkarilaisen Géza Képesin runoja, jotka Pertti Niemisen vaimo Nelli Nieminen on taitavasti kääntänyt. Sikermästä kehkeytyy kaunis hyvästijättö puolisolle ja elämänkumppanille.

vihrean-lapiPertti Nieminen: Vihreän läpi ei enää näe. 79 sivua. Viisas elämä.

Pispala, koko maailma

Pentti Saarikoski kirjoitti: ”Toijalan takana ei ole paljon mitään.” Kyllä siellä on: aika saakelin merkittävä kirjallisuuskaupunki.

Kyseiseen Saarikosken runoon on liitetty anekdootti Eino Leinon seuran kirjailijoiden matkasta Tampereelle. Pirkkalaiskirjailijoiden vieraana helsinkiläiset modernistit eivät voineet sietää sitä, miten Väinö Linnaa kumarrettiin. Aikalaiskritiikeissään he suhtautuivat nuivasti Linnan lisäksi myös Lauri Viitaan.

Tampere on minulle temperamentiltaan vieras kaupunki, mutta olen äärettömän kateellinen sen kirjallisesta ilmapiiristä. Pirkkalaiskirjailijoihin kuuluu useita ystäviäni, ja seuraan heidän kauttaan mielestäni ainutlaatuista perinnön vaalimista runo- ja proosatilaisuuksineen. Aamulehden päätoimittaja Jouko Jokinen on sanonut, että kulttuuri ja kirjallisuus ovat lehden painopistealueita.

Kuinka moni muu päivälehden päätoimittaja sanoo niin?

Luulen, että Tampere on kirjallisuuden miljöönä niin tiivis ja omaleimainen siksi, että kaupunki on paineistettu. Kahden järven solmukohtaan on muodostunut, emeritusprofessori Yrjö Varpion sanoin, ”teknillis-sosiaalinen hiidenkirnu, jota nimitettiin myös tehdaskaupungiksi”.

Elävän kirjallisen kulttuurin edellytyksiä on se, että kirjallisuudesta keskustellaan muutenkin kuin mainoslauseiden kautta, naistenlehtien ’syvähaastatteluissa’ tai kirjamessuilla. Siksi tartuin hanakasti etupäässä tamperelaisten ja turkulaisten kirjallisuudentutkijoiden esseeantologiaan Luojan palikkaleikki.

Voi vain iloita siitä, että juhlavuotenaan Lauri Viita saa tämänkin huomionosoituksen. Moreenista ja Kukunorista lähtien hänen tuotantonsa esitetään elävänä ja puhuttelevana.

Dosentti Olli Löytty vertaa Viitaa kirjailijana Hassam Blasimiin. Molempien kirjailijoiden tuotannossa pienestä paikallisesta kuvauksesta kasvaa kokonainen maailma. Se lienee hyvälle kirjallisuudelle ominaista.

Luojan palikkaleikki. Esseitä Lauri Viidasta. Toimittanut Olli Löytty. 221 sivua. Teos.palikkaleikki

Ennen maailman loppumista

Kun asekätkentä paljastui jatkosodan jälkeen, pääministeri Paasikivi ja kenraalieversti Ždanov tiesivät kumpikin yhtä hyvin, että Suomesta olisi löytynyt helposti 35 000 miestä, jotka olisivat tilanteen niin vaatiessa painuneet sisseiksi metsiin. He olisivat sinnitelleet siellä vaikka vuosikausia.

Nyt pari kolme sukupolvea myöhemmin tilanne lienee hieman toinen.

Laura Gustafssonin romaanin nimi Korpisoturi on tietenkin ironinen. Luultavasti tarkoituksellista ironiaa liittyy siihenkin, että kirjan kansiliepeessä kirjailija poseeraa talvisessa kuvassa ns. hempulivehkeissä. Vyötärömittaisessa prätkätakissa pärjää kyllä, jos on matkalla Kallion Rytmi-baariin, mutta luonnossa ja pakkasessa kylmä tulee alle puolen tunnin. Tiedän tämän kokemuksesta, kun olen joskus ulkoillut nuorten henkilöiden kanssa.

Laura Gustafssonin raikkaasta kielestä ja kerronnasta ei voi olla pitämättä. Hänen huumorinsa hakee sydämellistä, inhimillistä pohjaa, vaikka tarina toki poukkoilee paljolti farssimaisesti.

Nuori syrjäytynyt mies ryhtyy omavaraiseksi ja muuttaa Suomen itärajalle erakoksi. Hän ottaa itselleen nimen Ahma, joka kuvastaa hänen asennettaan ja tapaansa selviytyä, kun ilmeinen maailmanloppu lähestyy.

Ahma on saanut oppinsa survival-keskusteluryhmästä ja muualta internetin uumenista. Hänen tietonsa omavaraisesta luonnonmukaisesta elämäntavasta ovat monipuoliset, mutta käytännön toteutusta hän joutuu opettelemaan. Maanviljelys, metsästäminen ja kalastaminen eivät aivan kättelyssä tunnu luonnistuvan.

Ja sitten survivalistien dystopia toteutuu. Tuntemattomien terroristien kyberhyökkäys kaataa ensiksi sähköverkon ja sen jälkeen monet yhteiskunnalle välttämättömät järjestelmät. Puhelimet ja radiot vaikenevat, kaupat ja terveyskeskukset tyhjenevät, ruoan jakelupisteillä syntyy mellakoita.

Ahman asumuksen suojiin lyöttäytyy pari pontevaa naista ja entinen upseeri. Ryöstelevät miesjoukkiot uhkaavat heitä.

Näissä äärimmäisissä olosuhteissa miesten toiminta puhkeaa uhoon ja väkivaltaan, jonka taustalla on taitamattomuutta ja kätkettyä pelkoa. Naiset ovat enemmän kiinni elämän jatkumisen realiteeteissa.

Romaanin loppua kannattaa odottaa. Siellä näyttämölle astuu todellinen korpisoturi ilman mitään ironioita. Enempää en halua spoilata. Lue itse.

Laura Gustafsson: Korpisoturi. 257 sivua. Into.korpisoturi

Kun rohkeus kaikkoaa

Juha Seppälän kertojankatse etsiytyy kohteeseensa suoraan ja hätkähtämättä: näkyy julma ja ristiriitainen todellisuus, pohjattoman absurdi. Ihminen kohtaa kaikkialla järjettömyyttä ja tarkoituksettomuutta.

Toiset Seppälän kirjoista ovat kietoneet minut mukaansa, toiset ovat repineet sisintäni, mutta yhtään hänen teostaan en ole jättänyt kesken. Tällaista kirjallisuutta voi minusta sanoa aidoksi.

Kuoppakaupunki on monitahoinen romaani miehestä, jonka nainen jättää yhdeksän vuoden yhdessäolon jälkeen. Mies joutuu kohtaamaan täysimääräisinä yksinäisyytensä ja kuolevaisuutensa, kaikkinaiset pelot, epävarmuudet ja sisimpänsä varjot. Hän huomaa olleensa rohkea niin kauan kuin hän on luullut olevansa rakastettu.

Romaani koostuu monenkirjavista aineksista siten, että vertauskuvat ja merkitystihentymät eivät koskaan ole tyrkyllä. Sellainen on Seppälän tapa viedä kerrontaa. Lukijan täytyy huomata yksityiskohdat.

Teoksen nimi viittaa Porin historiaan. Vuoden 1852 palon jälkeen Porin nykyisen kuudennen kaupunginosan alueelle muodostui ”Kuoppakaupunki”, jossa köyhät, osattomat ihmiset asuivat sietämättömissä olosuhteissa maakuoppiin kyhätyissä asumuksissa.

Siinä Seppälän vertauskuva ihmisen osasta: eläessään hän kärsii kuopassa, ja kuoltuaan hänet siirretään toiseen kuoppaan.

Romaanin mies on epäpätevä tuntiopettaja ja historiallisten romaanien kirjoittaja. Työssään hän on jo kohdannut umpikujansa, ja parisuhteen kariutuminen johtaa hänet psyykkisen luhistumisen tielle.

Päähenkilönsä kautta Seppälä sivumennen lausuu jotain kulttuurillisen köyhtymisen, köyhdyttämisen ajastamme. Kirjallisuutta myydään pilkkahintaan, rahvasta tyhmistetään. Missään ei näy merkkiäkään ”irlantilaisista munkeista, jotka yrittivät säilyttää kielen, tiedon ja kulttuurin varhaiskeskiajan barbaarien paineissa”.

Ihminen elää kosketuksesta. Epätoivoissaan mies hakee sitä prostituoidulta. Jos kukaan ei kosketa, ihminen muuttuu näkymättömäksi, olemattomaksi.

Juha Seppälä: Kuoppakaupunki. 308 sivua. WSOY.kuoppakaupunki