Kategoria: viikonkirja

Kun vastakohdat katoavat

Sinikka Vuolan ensimmäinen romaani Replika edustaa haarautuvaa ja kertautuvaa kerrontaa. Taustalla lienee musiikillinen käsitys teoksen tematiikasta: jokainen toisto merkitsee jotain uutta.

Samalla romaani luo oman surrealistisen maailmansa.

Surrealismi ei oikeastaan tarkoita outoja kohtauksia ja tapahtumakulkuja, vaikka tällainen vaikutelma voi ensi silmäyksellä syntyä. Surrealistiset kuvat ovat todellisia, tajunnan syviä ja vahvoja kuvia, ja siitä tulee niiden vaikuttavuus.

André Breton hahmotteli surrealismin manifestissaan, että mielen tietyssä pisteessä elämä ja kuolema, todellinen ja kuviteltu, menneisyys ja tulevaisuus menettävät vastakohtaisuutensa. Ja se on täysin luonnollista psyyken toiminnalle.

Replikan tapahtumapaikka on meikäläisittäin vieraanoloinen nimetön pieni kylä ja myöhemmin kaupunki. Myös kaikki henkilöt jäävät nimettömiksi, he edustavat vain rooliaan: Leipuri, Lääkäri, Vanhus, Opettajatar.

Näin ollen romaanin maailma vaikuttaakin olevan ennen muuta sisäisen todellisuuden kuva. Se piste, jossa vastakohdat katoavat, on jo tavoitettu, ja siitä käsin tarinaa eletään.

Romaanin keskeisessä jaksossa kuvataan pitkään päähenkilön äidin kuolemaa, ja jopa henkilöiden erillisyys menettää merkityksensä.

Minä olen nyt kuoleman iässä, sillä vastakohdat, joista elämä muodostui, ovat kadonneet. Olen esittänyt osani loppuun ja saan nyt mennä. Kivut ovat luitteni ytimessä, kaikkeuden uumenessa, tavoittamattomissa. Olen maa jota kynnetään tuhansilla partaveitsenterävillä auroilla, jokainen vako pulppuaa verta. Minä olen kuoleman iässä ja makaan vuoteessä keskellä huonetta: vuoteessa jossa olen saanut alkuni, vuoteessa jossa olen syntynyt, vuoteessa jossa olen synnyttänyt, vuoteessa jossa kohtaan loppuni.

Sinikka Vuola on aiemmin tullut tunnetuksi runoilijana. Myös hänen kerronnassaan tuntuu kielellinen terä, joka ylläpitää tuoreutta ja valppautta.

Sinikka Vuola: Replika. 197 sivua. Tammi.

Onnellisten saari

Pauliina Haasjoki on kirjoittanut huikaisevan runoelman Maa-planeetasta ja tarkastelee sen ystävällisiä äidinkasvoja eri perspektiiveistä, läheltä ja kaukaa. Astronautti Buzz Aldrin katseli aikoinaan kotiplaneettaamme Kuusta käsin ja kuvaili sitä ”kirkkaaksi jalokiveksi mustalla samettitaivaalla”.

Haasjoen runoelmassa planeetta pyörii ja kiertää vuosittaisella radallaan. Vuorovedet vaihtuvat, gravitaatio kietoo Kuun mukaan kosmiseen tanssiin. Kaukaa vuoristo näyttää ruohikolta. Tyyni valtameri huokuu laajasti. Planeetan pinta järisee. Tulivuoret seisovat rinnakkain kuin isoäidit. Ja lähestyttäessä alkavat erottua vuonot, saaret, kukkulat, hiekkarannat.

Ei ihme, jos voimakkaat liikkeet ja näkymien vaihtelu aiheuttavat hieman huimausta. Runomaisemien tarkastelija liikkuu niin suvereenisti ja sukkelaan. Ja lopulta hän sukeltaa planeetan elollisiin pinnanmuotoihin, näkee linnut, delfiinit, köynnökset ja orkideat, tuntee sateen ja tuulen.

Planeetta-runoelmassa ihmisillä ei ole kovin suurta roolia, he ovat lähinnä todistamassa. Näkyy joku tyttö, tai runominä kulkee ja katselee Tyynen valtameren rantamilla.

Tämä on tervehdyttävä ajatustapa. Jospa ihminen voisikin olla yksi muiden elollisten joukossa.

Kirjan lopulla nousee esiin toistuvana motiivina vanhan kelttiläisen tarinan ”onnellisten saari”. Ihmisellä on unelma paikasta, jossa hän voisi elää kauniina, onnellisena ja iättömänä. Hän jättää tutun maailman ja siirtyy uuteen paikkaan.

Mutta runojen puhuja ei halua luopua siitä, mikä hänellä on jo käsillä. Ihmettelyn ja haltioitumisen vallassa hänelle planeetta Maa on jo tuo myyttinen onnellisten saari.

Pauliina Haasjoki: Planeetta. 77 sivua. Otava.planeetta

Lapin sodassa kadonnut

Minna Rytisalon esikoisromaani näyttää, mitä sota tekee ihmiselle. Se kiskoo pois kaiken, mitä on ollut aiemmin, ja viskoo tyhjin käsin maantielle tai poltetun kauppalan raunioille.

Sotakirjallisuus jatkaa edelleen ällistyttävän elinvoimaisena. Talvisota ja jatkosota ovat osa suomalaisten isoa kertomusta, ja näköjään uudet kirjailijapolvet tarttuvat niihin aina uudestaan uusin näkemyksin. Myös Lapin sota erityisine ristiriitoineen on noussut esiin viime vuosien romaaneissa, tekijöinä esimerkiksi Katja Kettu, Paula Havaste ja Antti Tuuri.

Lempi-romaanin nimihenkilö on kaunis rovaniemeläinen porvaristyttö, joka lähtee rakkauden vuoksi mökinemännäksi ja jonka mies saa kutsun rintamalle jatkosodan lopussa. Lapin sodan alkaessa nuori perheenäiti katoaa tietymättömiin.

Lempi on kadoksissa koko romaanin ajan. Hän ei esiinny tarinassa muutoin kuin häntä lähellä olleiden ihmisten kertomusten kautta. Vuoron perään häntä muistavat hänen miehensä Viljami, piikansa Elli ja sisarensa Sisko. Ja jokaisen esittämä kuva hänestä on täysin erilainen: onko kysymys edes samasta henkilöstä.

Tässä ilmenee romaanin keskeinen psykologinen oivallus.

Aaro Hellaakoski on kirjoittanut Portit-runossaan, että lakkaamme olemasta vasta sitten, kun kukaan ei meitä muista. Lempi jatkaa elämäänsä Siskon ajatuksissa ja vaiheissa nykypäivään saakka. Lempi on ikään kuin Siskon varjo, ja käy ilmi, että historian pyörteissä ihmisen yksilölliset valinnat voivat heittää hänet minne sattuu.

Rytisalon kaunis ja vivahteikas kerronta ei peitä sitä, että sota on raakaa ja että vain harvat välttyvät sen raaistavalta vaikutukselta. Saksalaisen morsiamena tylyt ja väkivaltaiset vaiheet kokenut Sisko kykenee kuitenkin katsomaan elämää positiivisen kautta, sillä hän on matkan varrella oivaltanut: maailmassa me olemme toinen toisillemme.

Minna Rytisalo: Lempi. 234 sivua. Gummerus.lempi

Toistensa esineellistäjät

Riku Korhonen on kirjoittanut aidon tragedian. Tarkoitan tällä tarinaa, jolla on tietty rakenne. Jos joku kuvittelee, että tämän romaanin raju teho syntyy väkivaltaisten tapahtumien kuvauksesta, hän on väärässä. Tragedian rakenne luo sen, mikä lukukokemuksessa kirpaisee: kysymyksessä on nämä henkilöt ja koko heidän maailmansa.

Kun tasapaino järkkyy, kaikki se asettuu kyseenalaiseksi.

Emme enää usko pahaan -romaanissa on hyödynnetty kattavasti Aristoteleen mainitsemia tragedian rakenneseikkoja: hamartia, peripetia, anagnorisis. Oikullisten jumalten sijasta huumehörhöt tuovat arvaamattomuuden tapahtumien kulkuun. Pitkitetty kehittelyjakso kattaa 400-sivuisessa romaanissa 250 ensimmäistä sivua.

Ruotsalainen tietokirjailija Johan Norberg on kertonut meille, että ihmiskunnalla menee paremmin kuin koskaan ennen. Riku Korhonen näyttää romaanillaan, miksi se ei tunnu siltä. Suomen Turussa keskiluokkaisen hyvinvoinnin hedelmistä nauttivat ihmiset eivät näe elämäänsä merkityksellisenä.

Mies kuvittelee vaimolleen seksifantasian, jonka hän haluaa toteuttaa tämän iloksi. Hän uskoo, että siten parisuhteen jännite uusiutuu. Jo miehen tulkinta vaimonsa fantasiasta on yliampuva, kunnes sattuma puuttuu peliin. Silloin tulee rumaa jälkeä.

Romaanin ihmissuhteissa näkyy varsin vähän rakkautta ja aitoa kohtaamista. Ennemminkin on kyse yksityisten mielensisältöjen projisoinnista muihin ja heidän esineellistämisestään. Kun kukin toteuttaa omaa projektiaan, jokainen on yksin. Ja pahuus itää yksinäisyydessä.

Aristoteleen tärkeimpiä käsitteitä tragediasta puhuttaessa on katharsis: kauhistuttavien tapahtumien katsoja tuntee sääliä ja kauhua, ja nämä tunteet puhdistuvat hänessä.

Mutta Korhosen romaanin henkilöiden tunteet eivät puhdistu. He järkkyvät, saavat sieluunsa jäljen, lähtemättömän.

Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan. 392 sivua. WSOY.emmeusko

Räppäri, vastarintamies, runoilija

Runous on tehnyt itsemurhan. Runous syntyy aina uudestaan, koska sen täytyy. Muuten se ei olisi runoutta.

Olen hillittömän iloinen siitä, että Paperi T eli Henri Pulkkinen on löytänyt oman runoutensa ja kirjoittanut sen muidenkin ulottuville. Hän on saanut esikoiskokoelmallaan liikkeelle kosolti epätodennäköisiä runokirjan lukijoita.

Niin tapahtuu harvoin.

Minun täytyy tehdä tunnustus. Pelkäsin ryhtyä lukemaan Paperi T:n kirjaa, koska en halunnut kohdata setämäisyyttäni. En halunnut tuntea keski-ikäistä kaikennähnyttä torjuntaa kohdatessani nuoren räppärin sanamaailman.

Pelko oli aiheeton. Paperi T ottaa paikkansa sydämessäni Pentti Saarikosken ja Arto Mellerin kaltaisten puherunon kirjoittajien joukossa. Ironia ja sarkasmi putoavat kohdalleen.

Suorapuheisen vaikutelman antavat runot ovat hämääviä. Ne saattavat näyttää helpoilta, mutta aika harvat pystyvät kirjoittamaan vaivattomasti pulppuavaa runopuhetta. Sellainen vaatii paljon työtä tai spontaania lahjakkuutta.

Runojen runsaslukuisista aihelmista kiertyy silmiinpistävän usein esiin itsemurha. Katsoisin, että sillä on vertauskuvallinen merkitys: entinen minä täytyy tappaa, jotta uusi pääsee esille.

Leikittelyn ohessa runojen perussävyinä erottuvat negatiivisuus, kriittisyys ja vastahankaisuus. Nuorelle ihmiselle ne ovat positiivisia ominaisuuksia, jotka antavat uskoa siihen, että tulevaisuudessa asiat muuttuvat.

Hauska, rento, lennokas, taitava, kielen ulottuvuuksia oivaltava – sellainen on Paperi T:n post-alfa. Muunlainen graafinen toteutus ei kai olisi tullut kysymykseen: valkoinen teksti mustalla pohjalla sopii vastarintamiehen kirjaan.

Paperi T: post-alfa. 93 sivua. Kosmos.post-alfa