Kirjoittaminen ja aika

Kevät virtaa väkevästi. Tulee vastustamaton halu lähteä sitä kohtaamaan. Sisällä pysyminen vaatii hieman tietoista pakottamista. Käytän jokaisen syyn karata ulkoilmaan, aurinkoon ja orastavaan vehreyteen. Saan sieltä energiaa työskentelyyn.

Näinä päivinä romaani valmistuu. Vielä lopulliset viilaukset. Pian kirja siirtyy tuotantoon eikä enää mitään ole tehtävissä.

Samalla kun viimeistely etenee, suhde omaan tekstiin muuttuu. Tulee etäisyyttä. Se, mikä parin kolmen vuoden ajan on muokkautunut tulisessa ahjossa, alkaa jäähtyä. Kiihkeän työprosessin tilalle vaihtuu mystinen ihmettely: mistä oudosta ulottuvuudesta nuo sanat ovat tänne laskeutuneet.

Romaanin maailma on valmis. Sen henkilöt ovat irtautuneet minun ajatuksistani ja elävät tarinassa omaa elämäänsä.

Kun silmäilen aiempia teoksiani, huomaan, että ne ovat ehtineet etääntyä vieläkin kauemmaksi. Aika vaikuttaa kaikkeen, minkä olen ehtinyt kirjoittaa. Persoonani on muuttunut, ympäristö on muuttunut.

Vuosien takaiset kirjat ja tekstit tuntuvat täysin vierailta, jopa siinä määrin, etten oikeastaan kestä katsella niitä. Minulla ei ole mitään tekemistä tuon kirjoittajan kanssa, joka jostain kumman syystä kantaa samaa nimeä kuin minäkin.

Joskus kuitenkin sattuu yllättävä, ilahduttava kohtaaminen: tunnistan tekstistä nuoren miehen, jolla on paljon ajatuksia ja tarve tuoda niitä esille. Meissä onkin jotain samanlaista, haluamme saada otteen maailmasta kirjoittamalla. Minussa viriää paljon ymmärtämystä ja myötätuntoa häntä kohtaan: toivon, että hän saa läpi aikojen toteuttaa sitä mitä eniten halajaa.

Kaikki ennallaan

Haen teetä keittiöstä ja palaan tekstin ääreen. Kävelen olohuoneen kautta takaisin työhuoneeseen ja annan katseeni hivellä lounaaseen antavien ikkunoiden takana avautuvaa näkymää.

Maisema on minulle tuttu. Joki virtaa edessä levollisesti, pari lokkia kaartaa vanhan sillan vaiheilla. Fredrika-laiva vastapäätä on ankkuroitu pysyvästi laituriinsa. Taustalla kohoaa Näsinmäki, jonka asukkaat saavat kuunnella kumpujensa alta punaisten honkien huminaa.

Aamuaurinko kirkastaa maiseman.

Kun ehdin pöydän ja läppärin viereen, minut valtaa tunne, että kaikki on niin kuin ennenkin.

Juuri näin. Juuri näin pitää ollakin. Tällaista on minun elämäni ja työni. Tällaista sen pitää ollakin. Tuntuu niin hyvältä ja luottavaiselta olla tässä, joka on läpikotaisin tuttua.

Ennen kuin ehdin aloittaa kirjoittamisen, tajuan, ettei kaikki olekaan entisellään. Vastapäiselle parkkipaikalle ei ole saapunut ensimmäistäkään turistibussia. Silta on tyhjä tungeksivista laumoista. Jokikadun kiveykseltä puuttuu turistien virta. Rannan kaiteeseen ei kukaan nojaudu ottaakseen selfieitä.

Ja tosiaan, myös henkilökohtaisessa olotilassani on tapahtunut muutos. Viime vuosina olen aivan liikaa työskennellyt sohvalla. Se ei tee minulle hyvää. Siksi olen siirtänyt hissipöydän ikkunan ääreen ja aherran pääasiassa seisaaltaan tai satulatuolissa istuen.

Tarvitsen pysyvyyden tunnetta, koska olen varsin turvallisuushakuinen. Sisimpääni on kaiketi jäänyt siitä vajausta.

Mutta nyt huomaan, mistä tulee tämä tunne. On sisäisen syventymisen tila. Hiljaisuus. Keskittyminen. Omien ajatusten kuunteleminen.

Olen vuosien mittaan työskennellyt valtavan paljon tässä tilassa. Yksinäisyys – hyvässä ja pahassa – on kirjoitustyön ytimessä. Siksi minulle on totta tämä tunne: kaikki ennallaan.