psykologia – Sivu 2

Onko sinulla jäänyt jokin asia kesken tai selvittämättä, ehkä vuosikausiksi? Kenties olet huomannut, että mielesi palaa siihen aina uudestaan. Mietit, olisiko pitänyt tehdä toisin. Mahdollisesti tulee jopa epämukava olo siitä, että näin tärkeä asia yhä vain roikkuu.

Minulla on paljonkin tällaista rojua mielen komerossa, jota en millään ole saanut siivottua. Siellä ne roinat vain pyörivät, ja minua kiusaa niiden olemassaolo.

Sattumalta huomasin eräässä psykologian alaan kuuluvassa kirjassa käsitteen Zeigarnik-efekti, joka vaikutti kiinnostavalta. Totesin itsekseni: tämähän selittää kaiken.

1920-luvulla professori Kurt Lewinillä oli tapana istuskella Berliinin psykologista instituuttia vastapäätä olevassa kahvilassa. Siellä hän huomasi, että tarjoilijoilla oli taipumus unohtaa tilaukset sitä mukaa kun he toimittivat ne asiakkaille. Keskeneräiset tilaukset he muistivat.

Lewinin oppilas, venäläinen Bluma Zeigarnik tarttui tähän havaintoon ja teki kuuluisat kokeensa. Zeigarnikin johtopäätös oli selvä: ihmiset muistavat paremmin kesken jääneet tehtävät kuin ne, jotka ovat tulleet valmiiksi.

Näinhän se on, tuumiskelin. Juuri näin.

Joskus kauan sitten oli eräs tyttö. Minulle oli suotu yksi päivä ja yksi ilta aikaa, vaikka en sitä silloin tiennyt. Asetelma muistutti Richard Linklaterin elokuvaa Before Sunrise. Olimme kuin elokuvan Jesse ja Celine, ilmassa kevättä, nuorta puhetta, hämmentynyttä läsnäoloa.

Aamu koitti, ja hetket olivat peruuttamattomasti ohi. Vuosien mittaan pohdin monesti, olisiko voinut käydä toisin.

Viime aikoina olen tavoittanut itselleni rauhaa ja väljyyttä. Mieli on saanut toimia omia aikojaan. Ja kuinka ollakaan, komerosta vieri esiin tämä filminpätkä. Taasko sitä täytyy kelata.

Soitin nuoruuteni Celinelle. Hän yllättyi mutta suostui tapaamiseen. Juttelimme, muistelimme, tarkastelimme nykyisyyttä. Lopulta Celine sanoi: ”Eiköhän jatketa tästä kumpikin eteenpäin.”

”Näin tehdään”, vastasin ja tunsin helpotusta.

Bluma Zeigarnikin koejärjestely herätti jo aikoinaan arvostelua, ja kun myöhemmin eri tutkijat koettivat toistaa koetta, tulokset olivat ristiriitaisia. Uudempi muistintutkimus on antanut päinvastaista näyttöä: eheät, keskeytymättömät tapahtumat tallentuvat paremmin.

Mutta minä en halua luopua Zeigarnik-efektistä, sen vapauttavasta vaikutuksesta. Ryhdyn penkomaan komeroa. Otan esiin keskeneräisiä asioita yksi kerrallaan. Katson mitä niille voi tehdä, jotta ne unohtaisin. Sen verran armelias tahdon olla itselleni.

Isoissa mytologisissa tarinoissa on aina jotain erityistä, minkä vuoksi ne ovat säilyneet. Minua ovat viime aikoina koskettaneet kertomukset, joiden käänteistä säteilee psykologinen oivallus.

Bruce Springsteen kirjoittaa laulussaan: ”He beseeched his heavenly father to remove the cup of death from his lips.” Hän viittaa tietenkin evankeliumeissa kuvattuun kohtaukseen, jossa Jeesus Luukkaan kirjan 22. luvun mukaan sanoo: ”Isä, ota pois minulta tämä malja.”

Minusta tuntuu, että olen yhtenään samanlaisessa tilanteessa. Tulee jopa halu yleistää: Getsemanen kohtaukseen on tiivistetty universaali psyykkinen jännite, jokaiselle ihmiselle ominainen ja tuttu.

Jos jokin tapahtuma tulee merkitykselliseksi, siihen ei voi mennä kepein mielin ja vihellellen. Muistan millaisia tuskia aiheuttivat kansakoulun ensimmäiselle luokalle astuminen, avioliittoon vihkiminen, akateeminen väitöstilaisuus jne. Kaikilla on lukemattomia tällaisia tilanteita elämänhistoriansa varrella. Tärkeää asiaa ei voi kohdata ilman psyykkistä pakotusta.

Joskus vaikuttaa siltä, että muut kykenevät tähän paremmin. Mutta vakuutan: kaikilla on sama kauhu sydämessään, jotkut vain osaavat peittää sen.

Puhutaan esiintymisjännityksestä. Psykiatrit määrittelevät, että tilapäinen ahdistuneisuus on normaali ja terve reaktiomalli. Siis ohimenevä pikkujuttu, vai?

Minua kiusaa, että tällaisilla puhetavoilla koetetaan pienentää ja latistaa syvää psyykkistä rakennetta. Yllä oleva laulunsäe tekee näkyväksi sen, mikä evankeliumissa on vain vihjattu rivien välissä: ahdistus liittyy kuolemanpelkoon, se on kosmista ahdistusta tuntemattoman, rajattoman edessä.

Lisäksi omalla kohdallani tunnistan toiveen, joka liittyy näihin tilanteisiin: että olisi joku suvereeni säätelijä, joka voisi puuttua asioiden kulkuun ja vapauttaisi minut tekemästä sitä mikä ahdistaa.

Joskus ahdistus kasvaa sellaisiin mittoihin, että on paettava. Muuan ystäväni kertoi äskettäin, kuinka hän nuorena lähti lipettiin ennen määräaikaa treffeiltä, jotka oli saanut sovittua maailman ihanimman tytön kanssa. He eivät koskaan enää tavanneet.

Psyykkisen terveyden ja tasapainon kannalta ei kai ole kuin yksi todellinen vaihtoehto: kuolemanpelko täytyy tunnistaa ja siitä huolimatta astua suoraan kohti ahdistuksen aiheuttajaa. Se on ihmisen osa tässä maailmassa.