Kategoria: politiikka

Laura Räty ja hybris

Kuvittelemme elävämme rationaalisessa, luonnonlakien ohjaamassa maailmassa. Todellisuudessa meidän elämäämme säätelevät uskomukset ja maagiset voimat.

Hyvin laadittu kertomus vaikuttaa meihin paljon väkevämmin kuin vakuuttava tosiseikkojen luettelo, minkä hyvin tietävät esimerkiksi mainosalan ammattilaiset. Kun draama on käynnistynyt, se etenee omien lakiensa mukaisesti, kunnes maailma saavuttaa jälleen tasapainonsa.

Minkä virheen Laura Räty oikeastaan teki – rationaalisesti ajatellen? Lähinnä sen, että Verkkouutisten haastattelua antaessaan hänen keskittymisensä hieman herpaantui ja hän arveli, että alle 2100 tai 2600 euroa ansaitsevia ei ole Suomessa kovin paljon. Tämän lausunnon jälkeisissä kommenteissaan hän syyllistyi hybrikseen, ylimielisyyteen.

Siitä tämänkertaiset tapahtumat käynnistyivät.

Hybris on erityisen vakava rikos, koska se häpäisee niitä, jotka joutuvat sille alttiiksi. Jos joku osoittaa ylimielisyyttä jumalia kohtaan, tällainen vaatii aina oikaisua ja jumalat kostavat.

Nykyaikana uskomuksemme ovat toisenlaisia kuin antiikin Kreikassa. Mutta meidänkin yhteiskunnassamme on toimijoita, jotka draaman voimakentässä vaikuttavat jumalien tavoin, kuten kaikki taloudelliset ja yhteiskunnalliset instituutiot, joille on kertynyt valtaa.

Erityisen leppymättömiä ja arvaamattomia jumaluuksia ovat media ja ’kansa’. Nyt ne kostavat ilman sääliä Laura Rädylle hänen erehdyksensä ja hybriksensä.

Me tiedämme, että draaman kulku noudattaa omia lakejaan. Tragedia päättyy vasta, kun uhmaaja on tuhoutunut.

Onko Laura Rädyllä edes mahdollisuuksia säästyä tältä kohtalolta?

 

Maanpakolainen astuu kotimaan kamaralle

Sain ystävältäni Ranskasta postikortin, joka nyt kirjoituspöydälläni tarjoaa minulle ehtymätöntä iloa. Kuva täynnä levollista voimaa, riemullista kohtaamista ja juurevaa läsnäoloa.

Kortissa vietnamilainen zen-munkki Thich Nhat Hanh istuu ystäviensä ja kansanjoukon ympäröimänä hymyillen ja hedelmä kämmenellään.

”Appelsiini ei ole vähempää kuin ihme”, lukee kortin kääntöpuolella. Valokuva on otettu Hanoissa huhtikuussa 2005. Voit katsoa kuvan oheisesta linkistä.

Kortin esittämä ajatus liittyy Thich Nhat Hanhin keskeisiin opetuksiin hetkessä elämisestä. Mikä tahansa on ihme, kunhan vain näet sen sellaisena.

Lisäksi postikorttiin sisältyy tuskin piilotettuna poliittinen sanoma.

Pitkän tähtäimen talouspolitiikan keinoin Vietnam on vahvistanut paikkaansa globaalilla näyttämöllä, mutta ihmisoikeudet ovat edelleen kyseenalaiset. Human Rights Watchin tietojen mukaan 2013 alkukuukausina Vietnamin ihmisoikeustilanteessa on jopa tapahtunut käänne huonompaan.

Virallisesti Vietnamissa on sanan- ja uskonnonvapaus. Todellisuudessa niitä kontrolloidaan tiukasti.

Vuonna 2004 koettiin erikoinen suojasää. Kommunistisen puolueen keskuskomitea ilmoitti, että maanpakolaisuudessa elävä Thich Nhat Hanh voisi palata Vietnamiin ja opettaa ihmisille buddhalaisuutta.

Thich Nhat Hanhin yhteistyökumppani Cao Ngoc Phuong (nunna Chan Khong) kertoo omaelämäkerrassaan Learning True Love, kuinka pitkällinen kädenvääntö käytiin, ennen kuin maanpakolaisten paluu tuli mahdolliseksi. Neuvottelut päätyivät umpikujaan, josta päästiin vasta Phuongin lähetettyä henkilökohtaisen kirjeen Vietnamin pääministerille.

Thich Nhat Hanh ja Vietnamin kommunistinen puolue pelasivat peliä, jossa kumpikin osapuoli tiesi toisen kortit ja jossa kumpikin uskoi voittavansa jotain. Panokset olivat suuret: ihmisten sydämet.

Vietnam oli laatimassa hakemusta maailman kauppajärjestölle WTO:lle. Thich Nhat Hanh halusi vaikuttaa kotimaansa tilanteeseen: sanan- ja uskonnonvapauteen sekä ihmisoikeuksiin ja demokraattiseen kehitykseen.

Vietnam hyväksyttiin WTO:n jäseneksi vuoden 2007 alusta lähtien. Demokratiaan ja ihmisoikeuksien kunnioittamiseen maalla on edelleen pitkä matka.

Pöydälläni lepäävä postikortti kertoo kuitenkin poliittiset suhdanteet ylittävästä inhimillisestä tahdosta: sitkeydestä, välittämisestä, myötätunnosta. Me kasvatamme ihmeellisiä hedelmiä.

 

Erään äänestäjän poliittinen historia

Poliittinen tietoisuuteni heräsi 1970-luvun lopulla. Sosiaalinen oikeudentunto ajoi minua vasemmalle, mutta ei ollut ainuttakaan puoluetta, joka olisi vastannut arasti puhkeavaan näkemykseeni.

Kehitin itselleni yleisliberaalin vasemmistolaisuuden vähän sen pohjalta kuin olin kuullut Amerikassa olevan vasemmistointellektuelleja kirjailijoita ja elokuvaohjaajia. Woody Guthrien ja Bruce Springsteenin kaltaisissa lauluntekijöissä oli oikeaa sosiaalista omaatuntoa: he kertoivat tarinoita tavallisista ihmisistä olosuhteiden armoilla.

1980-luvulla putosin poliittiseen tyhjiöön. Kulttuuritaistolaisuuden ja Urho Kekkosen ajan päättyminen aiheutti krapulan, jonka kärsi minun sukupolveni. Vai olinko se vain minä, en tiedä. Pettymys politiikkaan oli niin syvä, etten kyennyt antamaan ääntäni kenellekään. Vaalien aikana pohdin lähinnä, jättääkö tyhjä äänestyslippu vai vaivautuako ollenkaan äänestyspaikalle.

Kyse ei ollut passiivisuudesta vaan siitä, että nuoren ihmisen ihanteita oli mahdotonta sovittaa vallitsevaan puoluepoliittiseen todellisuuteen.

1990-luvulle tultaessa vihreä liike oli saanut rivinsä sen verran järjestykseen, että se alkoi olla varteenotettava poliittinen vaihtoehto. Ekologia, sosiaalipolitiikka ja avoin keskustelu tuntuivat riittävän tärkeiltä poliittisilta linjauksilta. Viehätti myös se, että vihreät määrittelivät itsensä perinteisen puoluepoliittisen kartan ulkopuolelle.

Vuonna 2002 vihreät oli vielä suoraselkäinen liike, joka lähti hallituksesta oppositioon periaatteittensa vuoksi. Mutta vuosikymmenen kuluessa vihreät vähitellen pönäköityi yhdeksi puolueeksi muiden joukkoon.

Vuoden 2010 ydinvoimapäätös oli vihreiden osalta irvokas näytös. Valta näköjään turmelee, kun sen kanssa on riittävän kauan tekemisissä. Nyt puheenjohtaja Anni Sinnemäelle näyttää tärkeimmältä taktikoida niin, että vihreät ovat seuraavassakin hallituksessa riippumatta siitä, mikä on hallituskumppaneiden ydinvoima- tai Eurooppa-politiikan kanta.

Kun ihanteet on kulutettu loppuun, jäljellä on vain kyynisyys. Puoluepolitiikassa ei ole kysymys tavallisista ihmisistä ja heidän tarinoistaan vaan politikoinnista. Miten tämänkertainen vaalikeskustelu onkin ollut erityisen vastenmielistä.

Sunnuntaina olisi aika vetää taas se punainen viiva. Mietin, jätänkö sen kokonaan tekemättä vai piirränkö lippuun voimasanan.