Kategoria: musiikki

Miten laulu vetoaa tunteisiin

Kansanrunoudentutkija Martti Haavio eli runoilija P. Mustapää oli sitä mieltä, että laulu edustaa runouden korkeinta astetta.

Olen harrastanut monenlaista runoutta. Minua viehättää imagismin kuvallinen selväpiirteisyys. Minut tempaa mukaansa kaikkinainen dadaismi ja sanoilla leikittely. Syvennyn mielelläni filosofisten runojen äärellä.

Mutta viime kädessä olen samaa mieltä kuin Haavio. Laulu tuntuu runouden muodoista ylivertaiselta, joko sävellettynä tai pelkästään sanoiksi kirjoitettuna.

Danny Boy on irlantilaisten ja amerikanirlantilaisten tunnussävelmä. Muuan nimimerkki totesi eräällä keskustelupalstalla, että hänelle tämä laulu merkitsi lähinnä muzakia eli musiikkitapettia, kunnes hän kuuli Johnny Cashin tulkinnan American-levytysten sarjassa (2002).

Minulle kävi samalla tavoin. Kuuntelin vesissä silmin.

Cash on esittänyt laulua aiemminkin. Vuonna 1970 hän veti sen duettona Jimmie Rodgersin kanssa television Johnny Cash Show’ssa. Välispiikissään hän totesi, että sanat the pipes, the pipes are calling ovat jälleen totta ja viittasi meneillään olevaan Vietnamin sotaan.

Danny Boy ei ole sävellyksenä erityisen irlantilainen vaan tyyliltään edustaa lähinnä 1800-luvun populäärimusiikkia, vaikka säveltäjää ei tunneta. Sanat on laatinut Frederic Weatherly, englantilainen lakimies joka sivutyönään tekstitti tuhansia lauluja.

Jos Weatherly olikin aikansa Krisse Johansson tai Junnu Vainio, hänen Danny Boynsa soi minun korvissani runoutena. Tämän toi esille Cashin karu tulkinta.

Kysytäänpä keneltä tahansa englantia äidinkielenään puhuvalta, mitä laulu tahtoo sanoa, kuka on laulun puhujaminä tai kuka on ”Danny Boy”, saadaan hyvin kirjava valikoima vastauksia. Taitavana sanoittajana Weatherley on ymmärtänyt, millä tavoin tällaiset tehot rakennetaan.

Hän käyttää runon kokonaisuuden sommittelussa tekniikkaa, jolle voisin antaa nimityksen avoimeksi jättäminen. Eri tulkinnoissa Dannya puhutteleva henkilö on nähty tyttöystävänä, äitinä, isänä, isoisänä jne. Kun tekstin laatija jättää avoimeksi aivan perustavimmat asiat, hän antaa lukijoiden ja kuulijoiden sijoittaa omat tulkintansa ja omat tunteensa runolliseen kehykseen.

Mitä sitten laulusta voi yksiselitteisesti todeta? Ei paljon. Nuori Danny on lähdössä pois kotiseudultaan, ehkä sotaan, ehkä siirtolaiseksi, ehkä jonnekin muualle. Häntä jää odottamaan joku, joka toivoo Dannyn tulevan viimeistään haudalleen tervehtimään häntä.

Runoudessa tärkeitä ovat rivin välit. Laulussa roikkuu pakahduttavana aavistus, että Danny ei ehkä palaakaan. Haudalle sijoitetut loppukuvat vihjaavat käänteisestä mahdollisuudesta: entä jos Danny onkin se, joka menehtyy.

American Recordings -sarjassa Cash laulaa paljon kuolemasta. Hän katsoo säikkymättä sitä rajaa, jossa ihmisyys punnitaan.

 

Kun Erik Tawaststjerna teki sinunkaupat

Ihmiselämässä on nopeasti ohi vilahtavia tapahtumia, joihin toivoisit voivasi palata takaisin. Sellaisia pieniä episodeja, joista ajattelet: olisinpa osannut tarttua tuohon paremmin. Jos saisin uuden mahdollisuuden, tekisin toisin.

Joskus nuorena lehtimiehenä olin toimituksessa listavuorossa, toisin sanoen huolehdin juttuja seuraavan aamun lehteen. Erik Tawaststjerna tuli tuomaan paperille kirjoitettua arvostelua edellisen illan konsertista.

Otin liuskat, lähetin ne putkipostilla latomoon ja kiittelin Tawaststjernaa. Toimituksessa oli jo varsin hiljaista, ja hän jäi listapöydän tuntumaan seisoskelemaan.

En muista, mistä puhuimme. Lyhyitä lauseita. Taukoja.

Mutta yhden repliikin kuulen vieläkin korvissani. Tawaststjerna sanoi:

”Minä olen Erik.”

Puuhailin jotain siinä samalla, kai minulla oli töitä kesken. Itsekseni ajattelin: mitä hemmettiä. Kyllä minä hyvin tiesin, että hän oli Erik Tawaststjerna, legendaarinen musiikkimies ja kirjoittaja, jonka erikoislaatuisuuden saatoin huomata pelkästään vilkaisemalla hänen laatimaansa tekstiä. Tajusin myös, ettei hänellä ollut pienintäkään aavistusta, kuka minä olin ja mitä yleensä tein.

Keskustelu ei vieläkään virinnyt, ja Tawaststjerna lähti pian toimituksesta. En tavannut häntä enää koskaan.

Vasta paljon myöhemmin ymmärsin, että hän oli halunnut tehdä kanssani sinunkaupat. Painokas lause oli tuntunut absurdilta, koska en käsittänyt, mikä puheakti siihen sisältyi. Minä en ollut tottunut keskustelukulttuuriin, jossa oli tarpeellista tehdä sinunkauppoja. En huomannut hääräillessäni edes katsoa, yrittikö Tawaststjerna samalla tarjota minulle kättään.

Tartu hetkeen, sanotaan. Tosin alun perin Horatius oli ihmiselle sen verran armollisempi, että kehotti ottamaan päivän haltuun.

Mutta kuinka hetkeen voi tarttua, kun sen perimmäinen ominaisuus on sellainen, ettei siitä saa otetta. Vaikka kuinka ajattelet elämän anteliaina tuokioina, että kunpa tämä jatkuisi kauan, se ei koskaan kuitenkaan niin tee.

Tosiasiassa hetki on tarttunut meihin kiinni. Se on meidän olemassaolossamme, se pitää meitä otteessaan hellittämättömästi. Joka ei tätä huomaa, aiheuttaa itselleen tarpeettomia kärsimyksiä.

Yksikään tapahtuma ei palaa. Erik Tawaststjerna ei koskaan toiste tee kanssani sinunkauppoja.

 

Havahtumisen ääniä

Syksyn alussa näkyviin ilmaantui tutunomainen hymyilevä hahmo. Hillitty, pehmeä, monimielisesti kihartuva puheääni kaikui eetterissä.

Lienee kysymys henkisen maailman alkemiasta, kun filosofia ja nauru kietoutuvat yhteen. Mutta kumpi niistä on solve ja kumpi coagula? Kumpi hajottaa ja kumpi yhdistää?

Viides syyskuuta oli amerikkalaisen säveltäjän John Cagen syntymän satavuotispäivä. Hetkinen… Miten minusta tuntuu – tehdäkseni kohteelle oikeutta –, että edeltävä lause oli jotenkin huono.

Yritetään uudestaan: ehdonvaraisen todellisuuden inhimillinen muodostelma, jota kutsuttiin nimellä ’John Cage’, olisi täyttänyt vastikään sata vuotta, jos hän yhä eläisi. No hemmetti, taitaa mennä vain huonompaan suuntaan.

John Cage on nuoruuteni idoleita. Ei siksi, että olisin erityisesti kaivannut kuunnella hänen musiikkiaan, vaan ajattelun uudistajana. Hän vapautti itsensä ja tarjosi muillekin sitä vapautta.

Minulla oli kirjoitusalustaan kiinnitettynä Cagen kuuluisa modernin musiikin manifesto vuodelta 1952, joka on julkaistu hänen kirjoituskokoelmassaan Silence ja jossa hän sanoo: teoksen säveltäminen, soittaminen tai kuunteleminen ei saata mitään valmiiksi. ”Korvamme toimivat viimeinkin loistavasti.”

Nykyään työpöydän ääressä katselen kuvaa Kioton tunnetusta kivipuutarhasta. Ilahduin suuresti yhteensattumasta, kun näin televisiodokumentissa valokuvan, jossa Cage istuu syventyneenä samaisen puutarhan laidalla.

Yhä vieläkin on taidemusiikin asiantuntijoita, jotka sanovat, että Cage oli toki kiinnostava ajattelija mutta hänen sävellyksensä eivät ole mistään kotoisin. Niistä kuulemma puuttuu melodia, harmonia ja rytmi. Eivätkä ne asetu traditioon.

Juuri näistä musiikin aspekteista Cage halusikin irtautua. Lisäksi hän teki kaikkein vaikeimman: luopui arvoarvostelmista. Hänelle konsertto tai sonaatti ei ole yhtään arvokkaampi kuin linnunlaulu, oksan pärähdys tai kuorma-auton jylinä.

Aina kun kuulen Cagen musiikkia, havahdun. Tuossa nuo äänet, tässä maailma, tässä minä… Havahtuminen merkitsee sitä, että avautuu nykyhetkeen ja tiedostaa kehkeytyvät tapahtumat.

Cagen filosofiassa on paljon vaikutteita zen-buddhalaisuudesta. Vai pitäisikö sanoa, että se on läpikotaisin zeniä. Mutta hän esitti ajatuksensa sellaisessa muodossa, että niistä puuttuu itämainen eksotiikka. Kaikki on helposti rationaalisen länsimaisen ihmisen omaksuttavissa.

Cagen musiikki ja filosofia tarkastelevat maailmaa, joka ilmentää hetki hetkeltä itsensä. Se on se maailma, jossa me elämme. Se on se ainut, joka meillä on.