Kategoria: kulttuuriantropologia

Koskettamisen vallankumous

Fyysinen kohtaaminen tuntuu usein ongelmalliselta. Katson, että syynä on suomalainen kosketuksen välttämisen kulttuuri, johon olen kasvanut ja joka on istuttanut minuun pinttyneitä käytösmalleja. Voi olla, että myös persoonallisuudessani on tässä kohdin kitkaa.

Ruumiillinen koskemattomuus lienee ihmisen perustavia oikeuksia. Jotta tästä periaatteesta voidaan poiketa, sen täytyy tapahtua osapuolten vapaan tahdonilmauksen myötä.

Minusta olisi helpottavaa tervehtiä itämaiseen tapaan hymyillen ja kumartaen. Fyysinen kosketus olisi tällöin pelkästään omien käsien välissä. En kuitenkaan ole pystynyt tällaista tapaa omaksumaan luontevasti.

Tuskinpa kukaan on minulle lapsena opettanut kosketuksen välttämistä. Käytänteet ovat jotenkin tihkuneet ympäristöstä.

Kouluiässä parhaatkin kaverit tervehdittiin ainoastaan niskaa nytkäyttämällä. Muodollisemmissa yhteyksissä kättely onnistui mutkattomasti. Ja silti, kun 1970-luvun lopulla olin kesätyössä eräällä voimalaitostyömaalla, saksalaisten asentajien tapa kätellä kaikki työtoverit joka aamu vaikutti perin oudolta.

Aloitin vasta aikuisena karaten ja jujutsun harjoittelun. Salilla jouduin yllättäen kohtaamaan hyvin intensiivisen kosketuksen: kuinka heteromiehenä saatan ottaa tuon vastapäätä seisovan hikisen roikaleen tiiviiseen syleilyyn.

Se oli minulle koskettamisen vallankumous.

Vuosituhannen vaihteen alla meikäläiseen seurustelukulttuuriin levisi uusi tapa: ylenpalttinen halailu tervehdittäessä. Jotkut kokivat jopa opetella ranskalaista poskisuudelmaa. Muistan monia kiusallisia tervehtimisiä.

Päätin opetella halaamaan, päätin olla sillä tavalla rohkea. Se ei ollut helppoa. Olen varmasti halannut monta kertaa taitamattomasti ja vastapuolen eleitä huonosti tulkiten, mutta tällainen tervehtiminen ei enää ole mahdotonta.

Vuonna 2004 kävin Kaapelitehtaalla halaamassa Äiti Ammaa. En täysin pysty palauttamaan, miksi se tuntui tarpeelliselta. Ehkä halusin nähdä, mitä siellä tapahtuisi.

Jonotin muiden mukana Amman luokse ja sain häneltä pehmeän, miellyttävän, makeantuoksuisen halauksen. Samalla hän mumisi korvaani: ”Am-maam-maam-ma…”

En huomannut itsessäni mitään erityistä muutosta.

Jonossa seuraavana tuli keski-ikäinen jakkupukunainen kahden lapsensa kanssa. Nainen halasi Ammaa ja puhkesi välittömästi hillittömään, tärisyttävään itkuun. Lapset katsoivat äitiään hämmentyneinä. Nainen itse vaikutti ruumiinsa syvästä reaktiosta yllättyneeltä ja melkein häpeilevältä.

En tiedä, miksi Amman halaaminen oli naiselle niin voimakas kokemus. Olen iloinen, että saatoin todistaa sen ja että hänkin sai kokea koskettamisen vallankumouksen.

 

Miehisyyden viimeinen tyyssija

Olen syntynyt mieheksi ja kasvanut heteroksi. En ole valinnut niitä enkä arvota maailmaa niiden kautta.

Vuonna 1993 olin yliopistolla assistenttina. Kuvittelin, että kriittinen keskustelu on olennainen osa humanistista tutkimusta. Olin väärässä.

Erehdyin parissa lehtikirjoituksessa tarkastelemaan kriittisesti feministisiä aatteita. Akateeminen urani päättyi siihen. Kotimaisen kirjallisuuden professori Auli Viikari kertoi joutuneensa painostuksen kohteeksi. Hän sanoi, että hänelle soitetaan ja kysytään, kuka oikein on tämä mies sinun laitoksellasi.

Viikari poltti päreensä minun kanssani. Ollessani hänen työhuoneessaan puhuteltavana pöydällä lojui teos Model Houses For Model Families. Se oli Kirsi Saarikankaan väitöskirja suomalaisista tyyppitaloista sodanjälkeisenä aikana. Kari Hotakainen ei ollut vielä julkaissut Juoksuhaudantietä ja määritellyt rintamamiestalon merkitystä kansallisessa kollektiivisessa tajunnassa.

Närkästyneenä Viikari sanoi minulle Saarikankaan kirjaa osoittaen: ”Ota siitä. Sehän sopisi sinulle.”

Käsitin sen solvaukseksi. Olin muka niin patriarkaalinen, perhekeskeinen hetero, että minun olisi pitänyt asua tyyppitalossa.

En ole koskaan tavoitellut rintamamiestaloa, se ei ole ollut minun unelmani. On kuitenkin muuan rakennetun ympäristön tila, jota kohti olen kurkottanut ja joka on jäänyt minulta saavuttamatta: autotalli.

Helsingissä asuessani minulla oli kerran puolisen vuotta hallinnassani taloyhtiön pieni autotalli, jonka sain useiden vuosien jonotuksen jälkeen. Samanaikaisesti kuitenkin päädyin avioeroon enkä kyennyt hyödyntämään tallia tai nauttimaan siitä.

Lausuin katkerat hyvästit elämäni ainoalle omalle autotallille.

Autotalli on miehisyyden viimeinen tyyssija. Kadehdin niitä ystäviäni, jotka sellaisen omistavat. Kurkistelen oviaukosta sisään, kyselen mitä he siellä yleensä tekevät.

Siellä on tarkoituksenmukaiset tilat säilyttää työkaluja, maalipurkkeja, tärpättiä, vanhoja sanomalehtiä, makuloinnilta pelastettuja tekijänkappaleita. Seinustalta paikkansa on löytänyt ruuvipenkki, nurkassa jököttää rautakanki, hyllyllä lepää moottorisaha.

Tallista uhkuu öljyinen, hieman tunkkainen tuoksu. Siellä voi tehdä mitä tahansa: venttiiliremonttia, nikkaroida, petsata, huoltaa polkupyörä.

Olen tuntenut miehiä, jotka ovat käyttäneet autotallia juopotteluun, kun eivät ole kestäneet pahaa silmää kotona. Arvatenkin tallissa on harjoitettu myös muita syntejä, mutta olisi karkea erehdys kuvitella, että yleisenä pyrkimyksenä olisi turmelus, lankeemus ja salailu.

Autotallin filosofia on henkevä ja korkeasti moraalinen.

Naisella olkoon oma huone, itsenäisyys ja riippumattomuus. Minä olen sitä edelleen tinkimättömästi vaatimassa. Ja miehellä pitää olla oma autotalli.

Tallin sisällä on sellainen esineistö ja sellaiset toiminnot, joita nainen ei pysty käsittämään ja joita hän ei edes halua nähdä. Autotallin sisäistä maailmaa ei ole hänelle olemassa.

Nykyaikana miehisyyden tila on kaventunut. Sen toteamiseen ei tarvitse muuta kuin verrata isien sukupolvea omaan sukupolveeni. Siksi jokainen mies tarvitsee autotallin, paikan jonne nainen ei tule. Sinne mies voi kadota, siellä hän voi olla häiritsemättä ja tehdä mitä huvittaa.

Ihmettelen, miten olenkin varttunut tähän ikään ilman autotallia. Miksi olen ollut niin saamaton? Kun seuraavan kerran asunnonvaihto tulee ajankohtaiseksi, tärkein kriteeri minulle on, että saan autotallin. Sen lupaan itselleni.

 

Kesämökin käyttöohjeet

Sonja Lindénin dokumenttielokuva No Man is an Island kertoo vanhasta miehestä, joka kirjoittaa kesämökin käyttöohjetta. Hän toivoo, että saatuaan sen valmiiksi hän voi jättää mökkinsä jälkipolville levollisin mielin.

Asetelma ehkä kuulostaa hassulta. Voin silti puolestani sanoa, ettei minun ole vaikeaa eläytyä vanhan miehen mielenmaisemaan. Aina mökillä ollessani, kun seurassani on läpiurbaaneja sukulaisia tai ystäviä, huomaan, että mielessä laadin taukoamatta ohjeita siitä, miten tämä tai tuo asia tulisi tehdä.

Näin se onnistuu paremmin. Näin se menee luontevasti.

Tarkasteltaviksi on joskus tullut kovin triviaaleja seikkoja: miten soutuveneeseen lastataan tavarat ja miten siinä sitten tulee liikkua, miten tehdään klapeja, miten puuhellalla olevan kattilan lämpötilaa säädellään. Jos lähdetään liikkeelle näinkin perustavista käytännön taidoista, voi hyvin ymmärtää, että ohjekirja uhkaa paisua valtavaksi.

Gabriel Garcia Marquezin Sadan vuoden yksinäisyys -romaanin kiehtova taite on se, kun unettomuustauti aiheuttaa Macondossa kollektiivisen muistinmenetyksen. Tämän haitan torjumiseksi ryhdytään kirjoittamaan esineisiin nimilappuja ja ohjeita. Lopulta José Arcadio Buendía päättelee, että kaikki elämän aikana karttuneet tiedot tulee joka päivä käsitellä alusta loppuun. Vain sillä tavoin tiedot ja taidot on mahdollista säilyttää.

Kesämökin käyttöohjeiden laatimisessa lienee kysymys yhtä syvällisestä tallentamisesta. Jos nimitykset unohtuvat, niiden edustamat asiat katoavat ja ihminen menettää siltä osin kosketuksensa todellisuuteen. Sisälläni asuva besserwisser haluaisi kirjoittaa ehkäpä koko elämän käyttöohjeet.

Kun mökillä käytän vaikkapa sanoja ”puikkari”, ”arina” tai ”kahdentoista voltin tasavirta”, käykin niin, ettei urbaani kumppani ymmärrä ilmauksen tarkoitusta. Kysymys on tietenkin tekemisen kulttuurista. Jos hän ei ole tottunut tällaiseen mökkielämään, turhaa kai edellyttää, että hän osaisi sen suoralta kädeltä.

Ilahdun aina tavattomasti, kun kohtaan käytännöllisiä ja monitaitoisia ihmisiä ja näen luovaa neuvokkuutta. Minun on vaikea uskoa, että oikeasti epäkäytännöllisiä ihmisiä olisi edes olemassa. Ehkä urbaanit mökillä pistäytyjät ovat poissaolevia ja ymmällään, koska he ovat ympäröivän luonnon lumoissa.

Mutta kesämökin käyttöohjeiden laatiminen saa jäädä. Työ tekijäänsä opettaa. Itse olen tänä kesänä huomannut, että mökkiaskareista kalan fileointi on liian huonon osaamisen varassa. Sitähän täytyy ruveta tutkimaan.

 

Ihanat naiset rannalla

Toisen ihmisen karvoitus on häkellyttävä. Se herättää hallitsemattomia tunteita.

Muuan ystäväni kertoi, että hän menetti seksuaalisen halunsa ja kavahti inhoten, kun osoittautui, että yhden yön naistuttavuudella oli pitkiä karvoja rinnoissaan. Uimahallin saunassa pysähdyin tuijottamaan, kun näin miehen, joka oli ajellut munakarvansa ja jättänyt vain tupsun peniksenjuureen.

Kulttuurillisena ilmiönä ihmisen karvoitus on saanut liian vähän huomiota, luultavasti siksi että se on keskustelunaiheena jokseenkin kiusallinen. Edes Tuomas Enbuske ei ole tohtinut analysoida sen yhteiskunnallisia ulottuvuuksia.

Lisäksi aihepiiriin näyttää liittyvän pinttyneitä, kestämättömiä kliseitä, kuten se että miehet ovat karvaisia ja naiset sileitä. Tälläkin virheellisellä uskomuksella on valtavan suuri vaikutus meidän kulttuurissamme.

Kun Readingin yliopiston professori Karín Lesnik-Oberstein kokosi tutkielma-antologiaa naisen ruumiin karvoituksesta, hän ei ollut saada sille kustantajaa. Hänen päätteli, että naisen karvoitus on yhteiskunnassamme tabu. Siitä vaietaan. Sitä ei ole olemassa.

Lesnik-Oberstein kertoo, että hänellä on säärissään tavanomaista voimakkaampi karvankasvu. Nuorena hän koetti mukautua sosiaalisiin paineisiin ja ajeli jalkansa, mutta sen jälkeen ne eivät tuntuneet hänen omilta ruumiinjäseniltään vaan oudosti vierailta.

Tätä minun on vaikea käsittää. Kevään tullen katson ympärilleni ja totean, että vaatteiden alta paljastuu vain sileää ihoa. Ovatko kaikki ajellut sääret, kainalot, ylähuulet ja pimpit omistajilleen vieraita ruumiinosia? Onko ihmisen ruumis vain muiden katseita varten?

Näyttelijä ja ohjaaja Leea Klemola on lausunut painavan sanansa naisen häpykarvoituksen puolesta. Hän on suorastaan tuohtunut itsensä ajelevista naisista.

Vuosikymmenen kuluessa onkin tapahtunut selvä kulttuurillinen muutos: yhä useammat naiset ajelevat alapäänsä kokonaan paljaaksi. Myös miesten alakarvoituksen ajelu on yleistynyt. Selitys lienee yksinkertainen: internetin myötä porno on kaikkien ulottuvilla, ja pornofilmien vallitseva normi on karvattomuus.

Karvoitus välittää syvällisiä kulttuurillisia merkityksiä. Muotia voisi tästä näkökulmasta eritellä pitkään. Merkitykset eivät ole universaaleja vaan kulttuurisidonnaisia. Buddhalaiset munkit ajelevat päänsä, mutta intialaiset sadhut antavat karvojen kasvaa valtoimenaan.

Kulttuurillisten ulottuvuuksien vuoksi olisi kohtuutonta vaatia, että kaikki noudattaisivat samoja normeja. Ja mitä edes tarkoittaa sellainen, että antaa karvojen kasvaa ’luonnollisesti’?

On kuitenkin suuri ero siinä, ajeleeko ja muotoileeko karvoitusta persoonallisuuttaan ilmentääkseen vai tekeekö sen sosiaalisten paineiden vuoksi. Minusta vapaus ja karvat näyttäisivät liittyvän yhteen: vapauden lisääntymisen myötä myös karvoitus lisääntyy.

Odotan kesän ensimmäistä lämpöaaltoa. Silloin menen meren ääreen. Näen siellä ihanat naiset rannalla – karvoineen.