Älä polje kirjaa kuin sika

Hyvän kirjoittamisen taito lienee yhtä harvinainen kuin musikaalisuus. Ja laadukkaan kirjoituksen tunnistaminen vaatii yhtä erikoistunutta kiinnostusta kuin musiikin ymmärtäminen.

Jos maailmanluokan viulisti soittaa Helsingin Aleksanterinkadulla, tuhannesta ohikulkijasta vain muutama pysähtyy tai hiljentää vauhtiaan. Yhtä harva jää nautiskelemaan kirjoitetun kielen vivahteista ja retorisesta briljanssista.

Huonosti kirjoitettu suomi vyöryy päällemme monelta taholta. Joka vuosi ilmestyy kirjoja, jotka saavat huomiota mutta jotka ovat kuitenkin kehnosti laadittuja. Monet näkyvät kolumnistit ovat tökeröitä sanankäyttäjiä. Jopa ammattitoimittajat päästävät käsistään kelvotonta tekstiä.

Nettisivuilla julkaistava uutinen päivitetään tämän tästä, toisin sanoen toimittaja kirjoittaa vanhan tekstin päälle tai jatkoksi uutta tekstiä. Siten ei voi syntyä artikkelia, johon on parhaalla taidolla sommiteltu kaari alkuineen ja loppuineen ja jossa argumentointi kantaa kirjoittajan perusajatusta.

Lisäksi kirjoitettu ympäristö on internetin myötä laventunut valtavasti. Sähköpostit, keskustelupalstat, blogit, kommentit ja sosiaalinen media haastavat kaikki kynnelle kykenevät osallistumaan kynätalkoisiin.

Sanotaan, että jollakulla kirjailijalla on hyvä lause. Se onkin ohittamaton vaatimus, mutta se ei vielä riitä. Moitteeton ja ilmeikäs kielenkäytön taito vaatii rinnalleen kyvyn hahmottaa kokonaisuuksia, analysoida, erottaa olennaisuuksia ja ilmaista niihin liittyviä näkemyksiä ytimekkäästi. Hatarasti ja hajanaisesti ajatteleva ei pysty kirjoittamaan hyvää tekstiä.

Ennen maailmassa Suomen kielimiehet huolehtivat suomen kielen moitteettomuudesta, vaalivat sitä siten. Enää he eivät ole yhtä kärkkäitä asettamaan normeja, vaan käytettyä kieltä tarkkaillaan ikään kuin uteliaasti: ai että tuollaistakin voi olla.

Oikeastaan se on hyväksi. Kansa, joka vanhastaan on ollut luku- ja kirjoituskansaa, jopa teatterikansaa, on intoutunut internetkansaksi. Kirjallisen kulttuurin moninaisuutta pitää rohkaista, pitää iloita siitä, miten laajalle kirjoittaminen on levinnyt.

Mutta laadukkaalle kirjoittamiselle tulee kuitenkin antaa erityinen paino. Riittääkö se, että meillä on runsas kasvu monenlaista, monenlaatuista kirjoittamista, ja sitten vain toivomme, että parhaat ja kauneimmat ovat elinvoimaisimpia ja puskevat esiin? Rikkaruohot ovat tunnetusti sitkeähenkisiä. Niitä kai pitäisi kitkeä.

Hyvän tekstin tunnistaminen vaatii korvaa kielelle ja sen vivahteille. Lisäksi se edellyttää pitkäaikaista harjaantumista, jopa intohimoa. Ja kun kirjoituksessa on kaikki kohdallaan, sen lukeminen antaa nautintoa, terästää aistit ja saa olemuksen virkoamaan.

Valkoinen paperi

Mielikuva siitä on vahva. Se herättää väkeviä tunteita, ristiriitaisia. Se häilyy aina taustalla.

Valkoinen paperi.

Oikeastaan en ole kirjoittanut paperille enää pariinkymmeneen vuoteen. Mutta jopa tekstinkäsittelyohjelma näyttää minulle kuvan, joka esittää tyhjää A4-arkkia. Kirjoitus ilmestyy pikselimerkkeinä virtuaaliselle paperille. Sen jälkeen se kokee monia muodonmuutoksia, riippuen siitä minne juttu tai tarina on menossa. Tulostetaan, taitetaan, painetaan. Ja kaikissa vaiheissa teksti on paperia vasten.

Viimeisenä toivottuna metamorfoosina se kulkee jonkun lukijan sielun lävitse ja jättää jäljen. Ja silloinkin kirjoitus mielen sopukassa on musta hieroglyfi valkoisella. Tottumus paperilta lukemiseen tekee sen.

Runoja kirjoittaessani kaivan joskus paperin esille. Kevyesti liukuva kynä antaa mielteille vapautta liikkua, ja paperin pinnalla lepäävä vasen käsi välittää miellyttäviä aistimuksia. Linen Bank sen pitää olla, ei mitään kopiopaperia, tai sitten laadukas muistikirja.

Lopulta kuitenkin paperille on kertynyt niin paljon yliviivauksia, korjauksia ja vaihtoehtoisia ilmauksia, että on parasta jatkaa kirjoittamista koneella ja näppäimistöllä.

Olen kuullut paperin kammosta: että valkoista ei saisi täytettyä, että siihen ei saisi kirjoitettua yhtäkään mielekästä sanaa. Pelko on turha. Jos liuska pysyy tyhjänä, se säilyttää mahdollisuutensa avoimina. Mikä voisi olla sen parempaa. Jokainen piirtyvä merkki jättää vähemmän valinnanvaraa.

Valkoisen paperin kammo on ehkä samaa lähtöä kuin horror vacui. Kuvataiteilija ei kestä nähdä tyhjää pintaa ja täyttää sen muodoilla ja yksityiskohdilla. Psyykkisenä käsitteenä horror vacui on herkeämättä läsnä meidän ajassamme. Tyhjyys kauhistuttaa. Siksi se pitää piilottaa kaikella päivittäisellä joutavalla, ajanvietteellä, jopa tylsistymisellä ja itsen turruttamisella, jos ei ole muuta, kunhan vain ei joudu pysähtymään tyhjän kohdalle.

Tyhjyys on kaiken olemus ja alkulähde, ja se sisältää kaiken mahdollisen, joten miksi sitä siis pitäisi täyttää, täydentää, saati tuntea kauhua sitä kohtaan.

Tyhjää voi tarkastella levollisena, todeta mitä se herättää. Voi kuunnella hiljaisuutta. Voi katsoa valkoista paperia. Siitä syntyy jotain, vaikkapa kynän tekemiä merkitseviä koukeroita.

Ja kun kirjoitus on valmis, se on mustaa valkoisella paperilla.