Kategoria: kirjallisuus

Älä osta mitään -joulu

Se oli sanonut, että mennään Siltaseen brunssille. Onko tässä järkeä, tuumin kävellessäni viimeistä kadunväliä. Oli minulla kotonakin ruokaa. Itse olin ehdottanut sille, että olisi mukava tavata ”jossain”.

Minulla on täsmällinen sisäinen kello. Lähden sitten tapaamiseen puolta tuntia tai tuntia aiemmin, osun paikalle juuri sovitulla kellonlyömällä. Jos kiirehdin tai hidastelen, olen joka tapauksessa oikeaan aikaan perillä. Mutta jos stressaan tapaamista, tulen viisi tai kymmenen minuuttia etuajassa.

Astuin sisään, kävin pöytään odottamaan. Kun se saapui, ajattelin, onko tuo se.

Oli se. Pakokauhu iski.

Koetin havainnoida sitä ja olla samalla erityisesti katsomatta. Sen villatakki näytti nuhruiselta. Kynsilakka oli lohkeillut, maskara ripsissä paakkuuntunut.

Juteltiin. En kyllä muista mitä. Ei sanaakaan aiemmista suhteista, ei sentään.

”Miksi miehet aina katsoo mun rintoja”, se sanoi.

Huomasin, että sen villatakin napit olivat auki. Se nojautui tuolillaan eteenpäin, ja alla olevan trikoopaidan etumus pullistui.

”Enpä tosiaan tiedä”, sanoin.

Annokset saapuivat ja tarjoilija toivotti hyvää ruokahalua.

”Miten sä aiot viettää joulua?”

”En mitenkään”, sanoin. ”Mulla on ’älä osta mitään’ -joulu.”

”Ai, sä olet ironinen. Vähän vanha siihen.”

Selitin sille, että puoli vuotta aiemmin oli tullut ero. Jouluna exä oli päättänyt lentää lasten kanssa Thaimaahan kahdeksi viikoksi. Siksi olin pyhät yksin.

”Varmaan oot saanut potkutkin”, se tokaisi.

”Ei sentään. Ne tulee vasta keväällä.”

Puhelimessa sen ääni oli kuulostanut pehmeästi kehräävältä. Nyt kissa oli jonnekin kadonnut. Arvelin matalan puheäänen johtuvan alituisesta tupakoinnista.

”Sä et voi tulla mun luokse jouluna”, se sanoi.

”En kyllä ajatellutkaan.”

”Mä menen kotiin Viialaan. Me tehdään äidin kanssa laatikot, graavataan lohi ja paistetaan kinkku. Se on sille tärkeää. Illalla yhdet lämmittävää belgialaista munkkiolutta. Äidin mielestä joulu on perhejuhla. Siksi sä et voi tulla.”

Sanoin sille, että olin sen kanssa samaa mieltä. Viettäisin silti joulun mielelläni yksin. Kävelisin kotikaupunkini tyhjiä katuja, katselisin valaistuja ikkunoita ja olisin tyytyväinen siitä, että olin niiden ulkopuolella ja hengitin pakkasilmaa.

”Mikä muuten sun ammatti on?” se kysyi.

”Toimittaja.”

”Ethän sä vain kirjoita musta. Ethän sä käytä mua mihinkään.”

Sanoin sille, että se voisi olla huoletta. En missään tapauksessa käyttäisi sitä. Ajattelin, että se oli viimeinen asia, jonka halusin tehdä.

 

Kirjan kriisi 1984

Vuonna 1984 kirjoitettiin kirjan kriisistä. Puhuttiin, että kirjankustantaminen on kuilun partaalla. Huonoja vuosia oli ollut useampi peräkkäin.

Gummeruksen toimitusjohtajana oli tuolloin Pekka Salojärvi (s. 1940), mies parhaassa iässä. Muistelmateoksessaan Kirjailija kirjoittaa, kustantaja kustantaa (2007) hän kertoo, kuinka hän palasi sapattivuodelta Pariisista ja täynnä tarmoa ryhtyi räväkästi laittamaan firmaa kuntoon.

Gummerus yhtiöitettiin. Kirjapaino ja kiinteistöt jäivät Jyväskylään, kustantamo siirrettiin Helsinkiin ja kirjakauppa myytiin. Tarkoituksena oli muodostaa ketterä ja tehokas organisaatio.

Salojärvi onnistui. Tapahtui käänne, jota seurasi taloudellinen menestys. Muut kustantajat alkoivat matkia Salojärven manööverejä.

1980-luvun kirjakriisi sivuutettiin, ja sen aiheuttamat vauriot jäivät suhteellisen pieniksi. Mutta organisaatiomuutokset kustannusalalla ovat sen jälkeen seuranneet toisiaan vähintään muutaman vuoden välein. Kirjayhtymä sulautui Tammeen monivaiheisen prosessin kuluessa. Gummerus osti Weilin+Göösin yleisen kirjallisuuden kustannustoiminnan. Bonnier osti Tammen. Ja surullisenkuuluisa pienten perunoiden Sanoma-WSOY. Jne.

Vuonna 2006 alkoi nyt käsillä oleva kirjan kriisi, joka näyttää pitkäaikaisemmalta ja vakavammalta kuin aikaisemmat kriisit. Pelko on, että laihoja vuosia seuraavat vieläkin laihemmat vuodet.

Yt-neuvottelujen päätteeksi Gummeruksen kustannusliike irtisanoi eilen seitsemän ihmistä toimituksellisista ja muista suoritusportaan tehtävistä, mikä on kova ratkaisu. Kolmenkymmenen hengen organisaatiosta se vie paljon toimintakykyä. Entisten kollegojen puolesta olen surullinen.

Radion Kirjakerho-ohjelmassa kustantamiseen perehtynyt talousasiantuntija Arto Suninen totesi vastikään Gummeruksesta: ”Jossain vaiheessa Salojärvet saattavat kyllä todeta, että toiminta jatkuu enemmän kiinteistöpuolella kuin kustantamon kanssa.”

Gummeruksen kustannusliikkeen keskeiseltä ongelmalta vaikuttaa johtajuusvaje, vaikka johtajia siellä organisaation kokoon nähden on liikaa. Ajan haasteet ovat niin ankarat, että tarvittaisiin Pekka Salojärven kaltaista uudistajaa: rohkeaa näkemyksellisyyttä, vankkaa taloudenpitoa, patruunamaista henkilöstöpolitiikkaa sekä rakkautta kirjallisuuteen ja kirjailijoiden arvostamista.

Ehkä vaatimukset ovat suorastaan kohtuuttoman suuret. Ns. keskisuurten kustantamojen häviämistä on ennustettu 1980-luvulta lähtien. Vain Gummerus on niistä enää jäljellä. Kuinka kauan?

 

Lukujen kertomaa: kirja putoaa, yhä

Kirjamyynti laskee edelleen vääjäämättä. Vuonna 2011 yleisen kirjallisuuden myynti supistui 6,7 prosenttia, ja varsinkin tietokirjallisuus romahti jälleen, peräti 8,7 prosenttia.

Talousuutisointi on nykyään silkkaa propagandaa. Firmojen ja muiden intressiryhmien tiedotteet menevät sellaisinaan mediaan. Saan oudosti kihelmöivää mielihyvää siitä, että seuraan suomalaisten talouslehtien nettisivuja ja koetan selvittää itselleni, mitä oikeasti tapahtuu.

Mutta kirja-alan talousuutiset otan täysin vakavasti, koska tunnen niin monia ihmisiä, joiden elämään nämä muutokset vaikuttavat. Minä olen tietenkin yksi heistä.

Kovin moni ei jaksa nähdä kirjamyynnin kehityksessä enää dramatiikkaa, mutta Kirjakauppaliitto puhuu peräti ”hienosta kirjavuodesta”, mikä on tosiasioiden vääristelyä. Kirja-alan rakennemuutosta sen sijaan on helppo seurata isona, dramaattisena näytelmänä, kun yrityksiä ostetaan ja johtajia vaihdetaan. Kysymys on kuitenkin samasta tapahtumasarjasta.

Jos muutosta tarkastellaan kvartaali ja vuosi kerrallaan, on mahdotonta tehdä oikeita havaintoja. Etäisyys tapahtumiin on liian lyhyt. Kun totean, että kirjallisuudessa sykli on sata vuotta ja kvartaali kestää neljännesvuosisadan, joku ehkä hymähtää: pientä retorista suurentelua.

Mutta tarkoitan tätä aivan kirjaimellisesti.

Kirja-alan poikkeuksellinen jakso alkoi vuosituhannen vaihteessa. 2000-luvun alussa myynnit jämähtivät paikoilleen, vaikka laajemmalti taloudessa oli meneillään huima nousukausi. Vuonna 2006 alkoi sitten kirjamyynnin pudotus.

Kirja-alalla on meneillään radikaalein muutos miesmuistiin. Mediaympäristö vaihtuu, kustantamisen ja kirjamyynnin ansaintamallit muuttuvat, rakenteet mullistuvat. Myös kirjallisuuden kulttuurillinen asema määritellään uudelleen.

Sanotaan, että historiallinen murros on mahdollista nähdä oikeissa suhteissa vasta kymmenen vuoden kuluttua siitä, kun tapahtumasarja on päättynyt. Vielä emme tiedä, mitä on tapahtumassa tai edes milloin uusi käänne tapahtuu. Kvartaali, neljännesvuosisata, täyttyy pian, ennen kuin olemme tässä asiassa viisaampia.

Kasvuyrityksiä, uusia toimijoita, uutta tekemisen tapaa tarvitaan – samoin näkemyksiä lukukulttuurin ylläpitämisestä. Kirjailijat kyllä kirjoittavat, pyytämättäkin.

 

Kieli murtuu (Mirkka Rekola)

Kohtasin Mirkka Rekolan runot ensimmäistä kertaa 25 vuotta sitten. Kokemus oli järisyttävä, ja minulle tuli tunne: tämä tuotanto minun on heti luettava kokonaan lävitse.

Rekola oli kirjoittanut siihen mennessä kymmenkunta runoteosta ja kolme aforistista kokoelmaa. Pysähdyin niiden pariin viikoiksi, ehkä pariksi kuukaudeksi sillä erää.

Järistys ei ole vieläkään ohitse.

Mirkka Rekolan tuotanto sysäsi minut kahdelle matkalle: runon tielle ja zenin tielle. En varmasti ole ainoa, josta on tullut runoilija Mirkka Rekolan ansiosta, mutta hänen avullaan opin myös ymmärtämään runoutta.

Rekolan sanat ilmentävät paradoksaalista, välitöntä maailmassa olemisen kokemusta. Hänen tuotantonsa ytimessä on muuan paradoksi, johon tietääkseni kukaan ei ole vielä kiinnittänyt huomiota. Havainnollistan sitä esimerkillä.

Ajatellaan, että iloinen puolikirjallinen seurue kokoontuu HSS:n laiturilla Merisatamassa noustakseen veneeseen. Joku myöhässä tuleva tunkee laiturille ja kysyy: missä on minun paikkani?

Mirkka Rekola sanoo: ”Missä joku seisoo, siinä ei voi seistä kukaan toinen.”

Seurueessa mukana oleva sensei ottaa tulijaa niskasta kiinni ja paiskaa hänet laiturilta mereen.

Zen-opettajilla on taipumus vastata maailman kysymyksiin välittömällä havainnolla tai siekailemattomalla toiminnalla. Paradoksit ratkaistaan astumalla kielen ulkopuolelle.

Myös Mirkka Rekolalle zeninkaltainen kokemus on tärkeä, mutta hän rakastaa kieltä ja ajattelua (Descartes) niin paljon, ettei hän halua luopua niistä. Siksi hän pitää viimeiseen asti kielestä kiinni ja ratkaisee maailman kysymykset sanoilla.

Rekola näyttää, että kielijärjestelmämme vuotaa. Vaikka se on rakentunut vastakohtaisuuksille ja vaikka merkitykset syntyvät oppositioista, kieli on aivan täynnä kohtia, paikkoja, joissa järjestelmä murtuu.

Juuri näissä vuoto- ja murtumakohdissa paljastuu todellisuus.

Soitin Mirkka Rekolalle, ja hän puhui humanismin kriisistä ja uuden humanismin toiveestaan. Hän sanoi uskovansa, että kaiken kaupallisuuden ja pinnallisuuden takaa nousee uusi polvi ja nostaa humanismin arvoonsa.

Kuulen Mirkka Rekolan valppaassa äänessä usein terävää sarkasmia. Mutta vielä useammin siinä on lämpöä ja kohtaamista.

 

Pelottomuudesta

”Peloton ääni on kuolematon”, sanotaan Upanisadeissa. Tarkkaan ottaen lause on Tuomas Anhavan runosta, hänen tulkintaansa 2800 vuoden takaisesta tekstistä. Puhutaan hyvin iäkkäästä kirjallisuudesta, varhaisemmasta kuin Ilias, joka on länsimaisen kirjallisuuden vanhin teos. Sanat ovat kulkeneet pienen matkan kohti kuolemattomuutta.

Kyseisessä Chandogya-upanisadissa todetaan, että joka katsoo tarkasti kuvaansa veden pinnasta, näkee todellisen itsensä: kuolemattoman, pelottoman sielunsa. Olisiko näin vanhoilla totuuksilla vielä käyttöä? Minusta näyttää siltä, että nykyään on joka puolella kyyristelijöitä ja väistelijöitä.

Vanhemmat eivät uskalla laittaa rajoja teini-ikäisille lapsilleen. Työntekijät pelkäävät työnsä puolesta, eivätkä johtajat tohdi kohdata alaisiaan. Kirjailijat pelkäävät Helsingin Sanomien kulttuuriosastoa. Kustantajat eivät uskalla sanoa ketjujen ostajille, mikä kirjojen vähittäiskaupassa on vikana, ja kaatavat lisää ilmaista viinaa. Perussuomalaiset pelkäävät muunvärisiä, ja kaikki loput pelkäävät persuja.

Kaiken huippuna Journalisti-lehti kertoo, etteivät toimittajat uskalla enää valita aiheitaan vapaasti. Lehtitalot ja ulkopuoliset painostajat ovat lopultakin onnistuneet muuttamaan journalismin viihteeksi, jonka tarkoitus on vain tuottaa taloudellista voittoa.

Jos toimittaja sensuroi itseään pelon vuoksi, hänen olisi syytä vaihtaa ammattia. Pelkoa hän toki saa tuntea, hänen pitääkin tuntea sitä jos siihen on aihetta.

Stephen Elop vaikuttaa pelottomalta ihmiseltä. En osaa perustella vaikutelmaani ja voin olla väärässä, mutta minusta tuntuu, että hänellä on yhteys omaan sieluunsa. Hän on katsonut tarkkaan omaa kuvajaistaan ja hän on nähnyt itsensä. Sen vuoksi hän on menestynyt, ja sen vuoksi hän uskaltaa tehdä vaikeita ratkaisuita.

Entä jos kaikesta huolimatta pelkää? Jos ei pysty pääsemään peloistaan?

Kukapa olisi täysin peloton. Jokaisessa päivässä kohtaan monia pelon aiheita, joista osasta selviän kohtalaisesti, toisista taas huonommin.

Anhavan sitaatti tarkoittaa, että tekee pelottomia tekoja, sanoo pelottomia sanoja, laulaa pelottomia lauluja. Se tulee mahdolliseksi, kun on uskaltanut katsoa itseään sielua myöten.