Kategoria: kirjallisuus

Kirjailija sosiaalisessa mediassa

Erään projektin loppuraportti

Vuonna 2010 olin turhautunut. Päivätyö ei enää tarjonnut niitä haasteita, joita olin siltä odottanut. Halusin jäädä vapaaksi kirjailijaksi.

Olin myös kirjailijansatooni tyytymätön: laiho kasvoi kitsaasti riippumatta siitä mitä sarkaan kylvin. Ajattelin silti turhaksi jäädä valittelemaan, ettei kustantajani tee mitään kirjojeni eteen. Mietin, miten itse voisin asiaa auttaa.

Lehdistössä puhuttiin tuolloin entistä kiivaammin kirjailijoiden brändäämisestä. Heidän tuli astua esiin, kertoa elämästään ja kirjoistaan, rakentaa itsestään brändi.

No hyvä, myönsin itselleni. Kirjailijanprofiilini oli aivan liian näkymätön. Sitä korjatakseni päätin lähteä täysillä sosiaaliseen mediaan.

Minulla oli romaanin kirjoittaminen loppusuoralla. Päättelin, että teoksen julkisuudelle olisi hyötyä kirjailijanprofiilin nostamisesta.

Avasin Facebook-tilin ja aloin rakentaa verkostoa. Käynnistin blogin, jossa esitin iskevästi ajatuksiani yhteiskunnasta ja kirjallisuudesta. Ryhdyin myös twiittamaan, liityin LinkedIn-palveluun, ja jaoin ajatuksiani auliisti, minne vain onnistuin niitä työntämään.

Sosiaalisessa mediassa pitää toki olla sisäistä ilmaisuntarvetta. Sitä minulle oli kertynyt runsaasti, mutta koko ajan mielessäni oli tämä hanke: kuinka nostaa itseäni paremmin näkyviin.

Kolmen vuoden projekti on vaatinut minulta paljon päättäväisyyttä, koska olen ollut siitä yksin vastuussa. En ole juoninut sitä minkään markkinointiorganisaation tai mainostoimiston kanssa.

Tällaiseen kustantajat kirjailijoita mielellään rohkaisevat, koska rahaa ei tarvitse käyttää. Todettakoon kuitenkin, ettei kukaan ole minua tähän suoranaisesti usuttanut vaan itse olen tahtonut.

Työ on tehty. Blogin suosituimmat artikkelit ovat käsitelleet seksuaalisuutta, alkoholia ja kirja-alan muutoskipuja.

Viime syksynä ilmestynyt romaanini Vihreän lohikäärmeen kylä oli luullakseni taiteellinen onnistuminen, koska olen saanut siitä ainoastaan kiittäviä arvioita. Muilta osin projektin tulokset ovat jääneet vähäisiksi.

Voin toki ajatella, että kirjamyynnin huolestuttava käänne vuonna 2013 yhä huonompaan suuntaan on vaikuttanut romaanin vaatimattomaan menekkiin. Mutta vaihtuvia ulkoisia tekijöitä on aina niin paljon, että niiden vaikutuksia on mahdotonta osoittaa.

Olenko nyt siis kirjailijana tuotemerkki? En, koska nimelleni ei ole vieläkään karttunut kaupallista arvoa. Vähälevikkisen kirjailijan brändi on oksymoron: ristiriitainen ilmaus, asia jota ei ole olemassa.

 

Rakas opastajani Mirkka

Minä olen kirjoittanut. Lähetän rivit sinulle nyt, kun sinä tulit aivan odottamatta tänne.

Voisin sanoa, että elämä riipaisee, mutta ilmauksessa tuntuu jokin väärä sävy. Kuinka se muutenkaan menisi.

Mikään ei ole erillistä. Kaikki kuuluvat yhteen, toisilleen. Ajatus ei ole sinulle vieras. Katsoin äskettäin lyhyen filmin tästä. Jopa se, jota ajattelemme ’minäksi’, on vain kuva. Meitä ei ole olemassa ilman kaikkea muuta. ”Yhtä ei ole ilman toista.”

Ja kuitenkin aina uudestaan hämmästyn, kun löytyy yhteyksiä, jotka ovat olleet minulta kätkettyjä. On olemassa suunnitelma tai mikä lienee.

Olen uppoutunut seuraavan romaanin kirjoittamiseen. Se on kuohuva tarina kahden älyllisen ja intohimoisen ihmisen kohtaamisesta, sielunkumppanuudesta, väärinkäsityksistä ja hulluudesta, johon kaikki lopulta päätyy. Tämä työprosessi on riemullisesti tempaissut minut mukaansa.

En todellakaan tiedä, miten tähän päädyin ja mikä minut tähän kuljetti. Hämmästyin suuresti, kun tulin lukeneeksi Pyhästä Katariina Aleksandrialaisesta, jonka tarinaa en ole tätä ennen tuntenut. Kun tutustuin hänen legendaansa, kuvat sinun tuotannostasi nousivat mieleeni.

Katariinan tunnuksia ovat pyörä ja miekka. Ne ovat hänen, ja ne ovat sinun. Katariina pitää kynää kädessään. Kerrotaan, että kun hänen aikakautensa parhaat filosofit tulivat häntä käännyttämään, Katariina sai filosofit omien ajatustensa kannalle.

Minun ei tarvitse jatkaa. Avautuu väylä ja taso, niin se käy ja sitä me ihmettelemme. Ja kuitenkin se on ollut siellä kaiken aikaa.

Sana on väkevä, ei siitä tarvitse kantaa huolta. Pinnallisessa ajassa liikkuu pinnallisia asioita, mutta aina on niitä, jotka jäävät kuuntelemaan sanoja: hiljaisia, vakavia, tosia.

Olen onnellinen, että saan tehdä tätä työtä ja että olen tuntenut sinut. Mikään, mikä on ollut, ei ole jäänyt taakse. Kaikki on yhä.

Jatkan Katariinan ja romaanin parissa. Toivotan sinulle sitä hyvää, ja sinähän olet jo toivottanut.

∞

Mirkka Rekola 26. kesäkuuta 1931 – 5. helmikuuta 2014

 

Miksi minä niitä ostan

Olen nyt ostanut niitä lahjaksi, ja olen itsekin saanut yhden. Kumma kyllä, en kykene näkemään tätä kansalaisvelvollisuuden täyttämisenä.

Ostan kirjoja, koska nautin niiden lukemisesta ja saan niiden parissa merkitsevyyden elämyksiä. Ja kun ojennan kirjan jollekulle muulle, toivon hänen tavoittavan jotain samanlaista.

Kirjojen myynti vähenee vuonna 2013 ehkä parikymmentä prosenttia, mikä on huolestuneena pantu merkille. Minusta se ei ole oikein hyvä syy käyttää rahojaan kirjallisuuteen.

En koskaan osta kirjoja kannattaakseni kirjatuotantoa tai kirja-alan yrityksiä. Rakastan kirjoja niiden sisällön vuoksi, ja siksi haluan hankkia niitä itselleni.

Jos kirja-ala on vaikeuksissa, se on kirja-alan ongelma. Ne, jotka tekevät sitä työkseen, voivat miettiä ratkaisuja.

Mutta sinä, parahin lukija, osta kirjoja kiinnostuksen ja intohimon vuoksi. Älä osta velvollisuudesta. Kirjallisuutta ei tarvitse pelastaa.

 

Vihreän lohikäärmeen jäljillä

Olen seurannut ajoittain hämmentyneenä, miten kirjailijaystävät ja -kollegat jakavat sosiaalisessa mediassa väliaikatietoja työnsä edistymisestä. Blogit, Facebook ja Twitter pulppuavat levottomia päivityksiä tekstiverstaalta.

Ihmiset tietenkin eroavat temperamentiltaan: mikä sopii yhdelle, ei tule toiselle kuuloonkaan. Silti voi kysyä, onko tarpeen todistella sosiaalisessa mediassa päivittäin olemassaoloaan.

Minulle kirjallinen työskentely edellyttää erityistä huolenpitoa. Luova prosessi on niin herkkä, että haluan varjella keskeneräistä tekstiä poissa muiden silmistä – tai korkeintaan näytän sitä niille, jotka auttavat minua työn edistymisessä.

Suhtaudun taikauskoisesti jopa romaanin aiheen paljastamiseen. Taiteellisen prosessin jännitteet purkautuvat ennen aikojaan, jos antautuu keskustelemaan siitä, mikä on vasta kehkeytymässä.

Vihreän lohikäärmeen kylä (WSOY) ilmestyy ensi viikolla, joten lienee turvallista lausua siitä sananen. Olen työskennellyt romaanini parissa seitsemän vuotta, ja tämä ajanjakso on tuonut elämääni suuria muutoksia ja perusteellisia ravistuksia.

En tiedä, mikä johdatus toi ulottuvilleni Vietnamin. Muistelen, että googlailin jotain aivan muuta, kun sattumalta silmien eteen ponnahti aihe, joka vaati kaiken huomioni. Nämä henkilöt halusivat, että minä kerron heidän tarinansa.

Hankin taustatietoa. Tilasin kirjoja, luin artikkeleja, katsoin filmejä. Jonkin ajan kuluttua minulle tuli tunne, että olin tarpeeksi perillä ja ryhdyin varsinaiseen kirjoitustyöhön. Olin varma, että voisin kirjoittaa tiiviin romaanin muutamassa kuukaudessa.

Mutta jo heti aivan alussa, vasta parikymmentä sivua naputeltuani, eräs päähenkilöistä oli nousemassa portaita ja epäröi. Myös minä pysähdyin. Tajusin, etten ollut valmis menemään sinne, minne hänen tiensä johti. En ollut vielä kylliksi päässyt hänen sisälleen. Minun oli ensiksi astuttava nuo samaiset portaat.

Matkustin, kävin katsomassa paikkoja. Eläydyin toisenlaiseen maailmankuvaan, vieraaseen kulttuuriin. Sitten lisää kirjoja ja artikkeleja ja filmejä. Kirjoittamista, samastumista, nahkoihin menemistä.

Seitsemän vuotta on syvä matka. Jos olisin lörpötellyt työn edistymisen vaiheista, olisin pilannut kokemuksen itseltäni. Monia merkityksellisiä kohtaamisia, monia uusia ystäviä.

Romaanin kirjoittamisessa antoisinta ovat yllätykset, saapumiset tuntemattomille seuduille. Vaikka tekisi kuinka tarkat suunnitelmat, kertomus noudattaa omia halujaan ja valitsee reittinsä.

Minäkö tämän romaanin olen kirjoittanut, voin vain lopulta ihmetellä. En minä ole sitä tehnyt, se on minulle annettu.

 

E-kirja: tilastojen valehtelemaa

Olen odottanut, että joku pätevä kulttuuri- tai taloustoimittaja selvittäisi, mitä kirja-alalla todella tapahtuu. Vuosittain tarkasteltuna muutokset eivät ole kovin dramaattisia, joten tilastoista ei voi helposti revitellä otsikoita. Tällaisen jutun tekeminen vaatisi ehkä nykyjournalisteilta liikaa syventymistä.

Markkina supistuu. Minne ostajat menevät? Mitä tekevät nykyään ne, joiden intohimona oli ennen lukeminen?

Tammikuussa Kirjakauppaliitto julkisti 2012 tilastonsa, ja asiaan vihkiytyneet kiinnittivät huomiota, että vuoden myydyimpien e-kirjojen kappalemäärät olivat hämmästyttävän suuria lähtien Leena Lehtolaisen yli 10 000 latauksen ”myynnistä”.

Läpimurto? Mitä ihmettä!

Kukaan alalla toimiva ei kommentoinut näitä lukuja, eikä ainutkaan toimittaja kiinnittänyt niihin huomiota. Järkeenkäypä selitys on, että kylkiäiskampanjat ovat kasvattaneet kappalemääräisiä lukuja. Top-listan euromääräisiä myyntejä ei ole julkistettu.

Helsingin Sanomat uutisoi Kustannusyhdistyksen tilastoihin viitaten, että vuonna 2012 sähkökirjojen myynti kasvoi 123 prosenttia. Tämä luku muodostuu pääasiassa siitä, että sähköisten oppikirjojen myynnissä tapahtui hyppäys. Yleisen kirjallisuuden osalta kasvu oli ainoastaan 36 prosenttia. Samanaikaisesti esimerkiksi tablettitietokoneiden myynti kaksinkertaistui.

Mistä Suomen markkinoilla kiikastaa? Suuressa maailmassahan e-kirjat ovat olleet jo pitkään iso juttu.

Tämänkin käsityksen taustalla on tilastopropaganda. Amazon onnistuu yhä uudestaan saamaan tiedotteensa sellaisenaan mediassa läpi.

Todellisuudessa Amazon ei kerro kirjamyyntinsä liikevaihtoa. Itse asiassa koko Yhdysvaltain kirjamarkkinasta on vaikea saada vertailukelpoisia tilastoja, koska sellaisia ei haluta julkistaa.

Amazonin e-kirjojen lukuja ovat kaiken aikaa vääristäneet ilmaislataukset, nimelliseen 1–3 dollarin hintaan myytävät klassikot ja omakustannekirjailijat. Amazonissa on tällä hetkellä yli miljoona omakustannekirjailijaa, joista valtaosa myy vaatimattomasti ja joista ani harvat menestyvät.

Englanninkielinen markkina on tietenkin maailmanlaajuinen, ja lukuja on vaikea suhteuttaa. Mutta jos arvioidaan, että englantia ensimmäisenä tai toisena kielenä puhuvia on yhteensä vaikkapa 600 miljoonaa, saadaan jokin suhdeluku.

Mitä vaikuttaisi Suomen kirjamarkkinoiden tilastointiin, jos meillä olisi yhtäkkiä muutaman vuoden kuluessa 10 000 omakustannekirjailijaa? Kuvitellaanpa sitä.

Tuoreiden tietojen mukaan e-kirjat vastaavat liikevaihdoltaan Yhdysvalloissa 22 prosenttia markkinoista, ja Iso-Britanniassa 13 prosenttia. En tiedä, miten näitä lukuja tulisi suhteuttaa ja tulkita.

Suomessa sähkökirjamarkkinan suuruus vuonna 2012 oli yleisen kirjallisuuden osalta vain 0,36 prosenttia, ei siis lähelläkään sitä yhden prosentin lukua, jonka alan ammattilaiset ovat heittäneet näppituntumalta. E-kirjamarkkina ei ole käynnistynyt, koska alan toimijat ovat halunneet estää sen syntymisen.

Digitaalinen vallankumous muovaa jo lehdistöä uusiksi ja ulottuu vähitellen vääjäämättä myös kirja-alalle. Maailma muuttuu, Eskoseni, nitisten ja kitisten.