Kategoria: kirjallisuus

Pikkuasioita

Väitetään, että arkkitehti Ludwig Mies van der Rohelta on peräisin sanonta: ”Jumala on yksityiskohdissa.” Se ei pidä sikäli paikkaansa, että sitaatti on esiintynyt eri muodoissaan jo ennen häntä.

Todennäköisesti Kurt Vonnegut ei ole sanonut: ”Nauti elämän pikkuasioista, sillä tulet huomaamaan, että ne olivat isoja asioita.”

Lentävät lauseet tosiaankin lentävät.

Minun tunnuslauseeni on ollut: ”Kokonaisuus ratkaisee.” Olen ajatellut luopua siitä. Olen nyt enemmän kiinnostunut yksityiskohdista.

Tämä kiinnostus on kasvanut kirjoitettuani romaanin pikkukaupungista, sen detaljeista ja pienistä ihmisistä. Ilman sitoumuksia -niminen romaanini ilmestyy syyskuun puolivälissä.

Pikkujutut ovat isoja juttuja. Pikkukaupunki on iso ihmisyhteisö – pienoiskoossa. Pienet ihmiset ovat suuria ihmisiä.

Ja mikä parasta, olen oppinut nauttimaan pikkuasioista.

Ääneen luetut

Mökkielämä 1960–70-lukujen taitteessa oli niin intensiivistä, että minä ja veljeni emme koskaan tarvinneet ajanvietettä. Viihdyimme ja viihdytimme itseämme aktiivisesti aamusta iltaan.

Joinakin kesinä kuitenkin saunan ja iltapalan jälkeen seurasi ohjelmanumero radiosta. Pienessä, vanhan aitan hirsistä rakennetussa kesämökissä kuuntelimme Kalle-Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailuja.

En pysty äkisti määrittämään, mistä vuosista on kysymys, mutta ilmeisesti Yle lähetti kesäisin uusintana ikivanhoja Outsiderin kuunnelmia. Ne kestivät viisi minuuttia ja loppuivat aina kutkuttavaan cliffhangeriin: ”Jatkuu huomenna.”

Viisi minuuttia riitti tempaisemaan meidät kiehtoviin maailmoihin ja jännittäviin seikkailuihin. Loppulause varmisti, että seuraavana iltana olimme jälleen oikealla kellonlyömällä radion ääressä.

Tilastojen mukaan viimeistään kevään 2020 kuluessa äänikirjat ovat lyöneet läpi. Ääneen luettu kirjallisuus on ollut kuitenkin pitkään olemassa. Tosin olen tähän kevääseen asti luottanut enemmän painettuun sanaan.

Opiskeluaikoina kuuntelin jonkin verran ns. kirjallisia äänilevyjä. Dylan Thomasin väkevät runoluennat ovat jääneet mieleen.

Kun lapset olivat pieniä, aika ei aina riittänyt satujen lukemiseen. Silloin laitoin pyörimään Thorbjørn Egnerin Hyppeli-hiiren tai Kolme iloista rosvoa, jotka alun perin musiikkisaduiksi kirjoitettuina olivat jokseenkin riemastuttavaa kuunneltavaa.

Kirjoittaminen ja lukeminen ovat osa ammattiani ja niissä on usein työnteon maku. Siksi äänikirjojen parissa tunnen olevani vapaalla.

Kaikissa kuuntelemissani kirjoissa ääneen lukeminen tuo jotain lisää teokseen. Harri Virtasen oma selkeä ja rauhallinen luenta teoksestaan Trauma ja rakkaus vahvistaa kirjan terapeuttista sanomaa.

Philip Teirin Jungfrustigen-romaania ryhdyin kuuntelemaan, koska ihmissuhdetarinat kiinnostavat minua. Hauska lisäjännite tulee siitä, että lukija Hannes Meidal on riikinruotsalainen näyttelijä ja että tapahtumat sijoittuvat olennaisesti Helsinkiin.

Pientä keskustelua on kai käyty siitä, miten paljon lukija saa värittää äänikirjan tekstiä. Riikka Ala-Harjan Saab-romaani saa Meri Nenosen tulkinnasta energialatauksen, josta kovasti nautin. Anni Saastamoisen Sirkka tuntuu melkeinpä suoraan ääneen kirjoitetulta.

Alkukesän elämyksen on tarjonnut Otto Gabrielssonin itsensä lukema Vildhavre. Hän tekee sen ilman korostuksia ja tuo avoimesti persoonansa esiin. Viimeinen kirje välinpitämättömälle isälle on riipaiseva mutta sovittava. Kun kipeät asiat on sanottu ääneen, se myös luo rakkautta. Kunpa Jörn Donner olisi elänyt vähän pidempään ja olisi ehtinyt kuunnella äänikirjan.

Kuinka mennä toisen nahkoihin

Elämäkertakirjallisuutta ilmestyy valtavan paljon. Minulla on vaikutelma, että kirjamyynnin supistuessa kustantajat ovat koettaneet paikata taloudellisia menetyksiään tunkemalla markkinoille muistelmia ja elämäkertoja kaikista, jotka vähänkin voisivat houkutella lukevaa yleisöä. Tässä ei ole mitään moitittavaa, sillä aito kiinnostus toiseen ihmiseen on kaiken yhteiselämän ja kulttuurin perusta.

Nuorena esikoiskirjailijana olin päätynyt juhliin, jotka kustantaja järjesti oman talon väelle. Illan aikana juotiin ja hiukan juovuttiin, ja pöydässä, jossa istuin muiden minua maineikkaampien kirjailijoiden joukossa, tapahtui jotain dramaattista. Sanoin, että aion kirjoittaa siitä muistelmissani.

Se oli minusta hauskasti ja nokkelasti sanottu. En vain enää pysty palauttamaan mieleeni, mitä siinä pöydässä silloin sattui. Muistan toki monia muita tapauksia. En ole varma, onko niissä aineksia kirjaksi asti.

Muistelmat ja omaelämäkerrat ovat kiehtoneet minua ainakin siitä lähtien, kun tuli tietoisuuteen, että Paavo Haavikko on kirjoittanut osan Urho Kekkosen muistelmista. Omissa muistelmissaan (Prospero, 1995) Haavikko esiintyy ironisesti kolmannessa persoonassa.

Äskettäin nautiskelin Anders Wiklöfin omaelämäkerrasta Murarens son. Kustantaja ilmoittaa selvästi, että kirjan on kirjoittanut Staffan Bruun. Lehtitietojen mukaan Ahvenanmaan rikkain mies Wiklöf on kertoillut ja Bruun kirjannut muistiin.

Murarens son kulkee minämuodossa kuin pitkä itsetietoisen miehen monologi. Kirjoittajan työ on hiottua eikä häiritseviä saumoja erotu. Temaattisesti nousee toistuvasti esiin Wiklöfin sinnikäs halu saada liiketoimissaan revanssi aina vastoinkäymisten jälkeen.

Bruun on löytänyt yksinkertaisen ja ilmeikkään lauseen, joka kuulostaa aidosti ja eheästi Wiklöfiltä, sikäli kuin näkemääni tv-haastatteluun vertaaminen riittää arvioinnin kriteeriksi. Köyhistä oloista noussut miljonääri tuntuu sympaattiselta, koska hän ei ole unohtanut taustaansa ja osoittaa myötätuntoa tavallisia ihmisiä kohtaan.

Staffan Bruun voisi varmaan kertoa paljon hyödyllistä siitä, kuinka mennä toisen nahkoihin. Siitähän kaikessa kertomakirjallisuudessa on kysymys, olkoon sitten käsillä fiktiivinen tai todellinen henkilö. Kiehtova ihminen on monitahoinen ja jää hieman arvoitukselliseksi.

Kirjoittajan työkalut

Kirjoittajan ja toimittajan työkalut ovat vaihtuneet. Joskus taannoin minusta tuntui hohdokkaalta poimia pikkutakin sivutaskusta kapea lehtiö ja kaivaa huopakynä povitaskusta. Ajattelin, että näytän ihan oikealta reportterilta.

Kirjojen toimitustyössä ja omien kirjojen muokkaamisessa lyijykynä ja kumi ovat olleet perustyökaluja ties kuinka pitkään. Ensimmäisessä kustannustoimittajan työpaikassani esimieheni Juhani Salokannel sanoi, että korjaukset käsikirjoitukseen tehdään lyijykynällä.

Teroitettava Faber-Castell HB vaihtui pian lyijytäytekynään. Pian opin myös huomaamaan, minkä laatuinen kumi ei sottaa.

Ammattikirjoittajan työssä kuulakärkikynällä ei ole mitään käyttöä. Minua ärsyttää joka kerta tavattomasti, kun Valamon luostarissa käyn Pentti Saarikosken haudalla. Sinne ovat tietämättömät jättäneet kuulakärkikyniä läjittäin. Ai että minua inhottaa, jos joku työntää käteeni kuulakärkikynän, joka vuotaa ja jonka kärkeen on takertunut nöyhtää.

Työskentelen nykyään lähes kokonaan digitaalisessa ympäristössä. Ainoastaan päiväkirjaa ja vaihtuvia muistiinpanolappuja kirjoitan käsin. Väline on silloin huopakynä.

Mutta yhä enemmän työ tapahtuu digitaalisten tiedostojen parissa. Triviaaleja tietoja ei tarvitse lähteä tarkistamaan kirjastoon tai lehtiarkistoon, kun ne voi kysyä neiti Googlelta.

Kirjojen toimitustyö ja omien kirjojen muokkaaminen kestää vähintään useita päiviä. Silloin on jollain tavoin osoitettava se, missä kohdassa työ on meneillään.

Minulle on tullut tavaksi kirjoittaa docx-tiedostoon versaalilla: TÄSSÄ. Kun seuraavana päivänä palaan työn pariin, löydän hakutoiminnolla helposti, mistä jatkan eteenpäin.

Kirjojen valmistamisprosessissa voi tapahtua mitä tahansa. Kaikki alalla työskentelevät tietävät tämän. Yleensä ei tapahdu, yleensä ollaan huolellisia, mutta missä vaiheessa tahansa voi tulla virhe.

Minulla on pieni hermostuttava painajainen, joka vaivaa minua juuri silloin kun pitäisi nukahtaa. Entä jos en huomaa, että toimittamani tai kirjoittamani kirjan käsikirjoitukseen on johonkin kohtaan jäänyt versaalilla tuo silmiinpistävä sana.

Käy niin, että taittaja ei havaitse virhettä. Jostain kumman syystä se vilahtaa myös oikolukijan silmien ohitse.

Ilmestyy kirja, jonka jollain sivulla on mystinen ”TÄSSÄ”. Minun on pakko muuttaa tapojani, jotta pääsen painajaisesta. Minun on löydettävä uusi työskentelyrutiini. Aagh!

Sanat ovat tärkeitä

Sain lahjaksi Tove Janssonin ensimmäisen novellikokoelman Lyssnerskan (alun perin vuodelta 1971). Siihen sisältyy kertomus, jonka päähenkilöt ovat kirjailija ja hänelle omistautunut fani.

En voinut väistää ajatusta, että tällaista ei enää tapahdu.

Viime viikolla julkistettiin kirjallisuuden myyntilukuja 2019. Käyrät osoittavat edelleen alaspäin.

Kirja-ala on siitä erikoinen, ettei kukaan alalla työskentelevä suostu avaamaan lukuja. Tilastot vain halutaan selittää parhain päin.

Minua esimerkiksi kiinnostaisi tietää, mitä tarkoittaa, että äänikirjoja ja e-kirjoja on ’myyty’ niin ja niin monta kappaletta. Olen joskus kuunnellut kuukausimaksullisessa palvelussa äänikirjaa puoleen väliin ja jättänyt sitten kesken. Onko tuo kuuntelukokemus myytyjen kirjojen tilastossa vai ei?

Viime vuosina myös kirjailijoiden tunteet ovat vaihdelleet jyrkässä kulmassa. Kun taannoin kuulin erään kustantamon edustajien puhuvan ”auringonlaskun alasta”, se tuntui minusta tuskalliselta.

En ole yksin kirjailijoiden joukossa, kun heikoimpana hetkenä olen ajatellut, ettei tällä ole mitään merkitystä. Antaa mennä kaikki. Täytyy keksiä jotain muuta tekemistä.

Mutta odotapas…

Kirjoitan kuitenkin valmiiksi tämän romaanin, jonka henkilöiden kanssa olen elänyt kaksi vuotta. Ja tuo hyllytetty käsikirjoitus, sehän täytyy laittaa kuntoon ja saattaa julkisuuteen. Ja sitten se pitkään suunnittelemani suurteos, sen ainakin vielä teen.

Ja novellit! Kertomuksia rakkaudesta tänä aikana, nehän minun myös piti kirjoittaa. Kyllä novellit vielä palaavat kirjallisuuden keskiöön, nehän ovat niin helppolukuisiakin.

En sittenkään anna vielä periksi.

Tove Janssonin kertomuksessa ihailija ja kirjailija lopulta tapaavat. Nuori fani sanoo: ”Sanat ovat tärkeitä.”

”Se on totta”, novellin kirjailija vastaa. ”Sanat ovat tärkeitä.”

Toivoisin, että kirjailijana voisin keskittyä kirjoittamiseen. Ettei minun tarvitsisi miettiä, miten kirjallisuudella menee ja kuinka kirjaani parhaiten myytäisiin. Suostun kyllä haastatteluihin ja vaikka seison käsilläni keskellä toria, jos siitä on hyötyä.

Mutta en halua huolehtia kirjallisuuden tulevaisuudesta. Sepustan näitä tekstejä joka tapauksessa niin kauan kuin kynä pysyy kädessä. Minulle vain sillä on merkitystä. Haluan olla huoleton ja kirjoittaa, kirjoittaa.